Ajankulun musta aukko

Mihin aika oikein katoaa? Vihdoin ehdin hetken huokaista tänne blogimaailman puolellekin. Ja tämänkin ehdin vain siitä syystä, että päätimme ulkoistaa kotimme siivousta. Ehkä se on mukavuudenhalua tai laiskuutta, ehkä se on sitä, että haluamme pyhittää viikonloput perheen laatuajalle. Oli mitä oli, se vapautti minulle hetken istahtaa tähän sohvalle näpyttelemään, joten terve vaan.

Käytänpä tämän hetkisen siis siihen, että päivitän kuulumisia.

Esikoisesta on kaiken uhmaamisensa keskellä tullut mainio tarinankertoja. Tänäkin aamulla autossa kävimme seuraavan pojan aloittaman keskustelun:

”Mummalta menee joskus kuulo.”

”No niin varmaan joskus meneekin, jos vaikka alat kirkumaan.”

”Sitten pitää laulaa ’Espanjan neito ja Espanjan maa’. Sitten mumma taas kuulee.”

Kai tätä voisi kutsua alkeelliseksi syy- ja seuraussuhteiden kehittymiseksi, mutta kyllä tässä on välillä naurussakin vähän pitelemistä. Kunpa nämä jutut voisi säilöä ikuiseen naftaliiniin, koska pianhan edessä on se vaihe, kun jutuissa on jo enemmän järkeä ja vähemmän nauramista. Onneksi toinen puhenainen tulee perästä.

Puheen lisäksi vauhti vain lisääntyy. Poika on oppinut tekemään kuperkeikkoja ja niitähän tehdään nyt kaikkialla. Odotan sitä hetkeä, kun poika keksii tehdä sen vaikkapa keittiön pöydällä. Ajan kysymys, sanon minä.

Tyttö puolestaan on oma aurinkoinen ja temperamenttinen itsensä. Ryömii kuin aerodynaaminen hylje veljensä perässä kovaa vauhtia ja varsinkin vessan ovista sisään, jos ne jätetään auki. Noukkii myös pienimmätkin roskat lattialta suuhunsa, eli ainakaan ei ole pinsettiotteessa valittamista. Ja harjoittelemiseenhan noita roskia kahden lapsen ja yhden koiran taloudessa riittää.

Itselläni on ajatukset jo kesässä ja sen jälkeisessä töihinpaluussa. MiB Akatemian tuoma motivaatio ulottui muillekin elämänalueille kuin vain töihin, koska olohuoneen sisustusta on laitettu uusiksi, juoksulenkit ovat löytäneet palan sydämestäni ja muutenkin asiat rullaavat aika mukavasti. On kokonaisvaltaisesti aika mukavaa olla.

Kevät, mikä ihana tekosyy.

Tosin täytyy myöntää, että kevätauringon myötä kun kaivautuu ulos poterostaan, huomaa taas, kuinka pitkä ja synkkä se talvi olikaan. Monessa mielessä, nimittäin tämä pienen ikäeron tuoma ajoittainen kaoottisuus vei kyllä voimia niin fyysisesti kuin henkisesti. Mutta kaiken jälkeen tuntuu siltä, että tässä sitä ollaan, häntä pystyssä ja entistä vahvempana. Ehkä myös entistä ryppyisempänä, mutta motivaatio onneksi ulottuu myös niiden silottamiseen.

Silti täytyy kyllä nostaa hattua niille, jotka hankkivat kolme tai enemmän lasta pienellä ikäerolla. Ei meille, ei ikinä. Tämä paketti on vihdoinkin nyt kasassa, eikä sitä lähdetä enää sekottamaan.