Akkavalta

Ensimmäisen trimesterin jälkeisessä ultrassa jo katsoin, että näyttääpä vauvan profiili jotenkin tyttömäiseltä. Vastaavasti esikoisesta ajattelin aikoinani, että näyttääpä pojalta (vaikka upealla äidinvaistollani olin silloin varma, että esikoinen olisi tyttö). Tämä ajatus kuitenkin pyyhkiytyi mielestä aika nopeasti.

Pahoinvoidessa ihmettelin, että kuinkas tämä pahoinvointi on nyt tällä tavalla erilaista. Ehkäpä se meni vain eri raskauden piikkiin. Entä miksiköhän tässä raskaudessa minulle maistuu makea liiankin hyvin, ensimmäisessä se ällötti alusta asti. Esikoista odottaessa olin myös jotenkin kokonaisvaltaisesti turvonneempi, nyt vatsa on yleisen mielipiteen mukaan aika siro, vaikka itsestä se nyt tietysti tuntuu valtavalta. Ehkä siksi, että tässä raskaudessa ei paljoa lepäillä, siitähän tuo pieni energiapakkaus pitää huolen. Entä missä on linea negra, joka esikoista odottaessa kipusi koko vatsan poikki? Olokin on ollut jotenkin erilainen.

Mutta minähän olen poikien äiti. 

Ultrassa tuijotin silmä kovana, kun reisiluita mitattiin ja elimiä tutkittiin. Näkyykö siellä sitä uloketta, jota esikoinen niin antaumuksella esitteli? Ei minun mielestäni, mutta enpä kyllä erottaisi ultrattaessa vauvan munuaisiakaan tai montaa muutakaan juttua. Hengitys tuntui pysähtyvän.

Onko teillä vielä jotain kysyttävää? No olihan meillä. Ja ei, ei sieltä haarovälistä löytynyt kätilönkään mielestä mitään killumasta.

Meille. Tulee. Tyttö. Pikkusisko.

Vaikka olin taas äidinvaistoineni aivan varma, että meille tulee toinen poika, tuossa tilanteessa ja nuo sanat kuultuani minut valtasi käsittämätön sisäinen rauha. Näin sen pitikin mennä. Tätä ehkä jollakin tasolla toivoinkin, mutta en vain jostain syystä pitänyt todennäköisenä. Isoveli ja pikkusisko (ja tietysti se karvainen isosisko). Meidän perhe.

Olen onnellinen.