Happy Halloween

Vanhemmuuden myötä olen välillä pysähtynyt miettimään joitakin ilmiöitä omasta lapsuudestani. Yksi näistä on muistikuvat katsomistani elokuvista.

Muistikuvat ajoittuvat varmaankin kymmenen ikävuoden hujakoille. Vaikka olin varmasti nähnyt monia sopivia elokuvia, muutama hetki näistä erikoisemmista elokuvista on jäänyt mieleen. Muistan, kun joskus illalla myöhään (olinkohan kipeä, vai miksi valvoin?) näin vahingossa pätkän Manaajaa.

Muistan elävästi, kuinka minua ei pelottanut, vaikka kohtauksessa pikkutyttö kipitti portaita alas luonnottomassa asennossa kuin Halloween-hengessä konsanaan. Muistan vain ajatelleeni, että onpa hassua – nykyään en suurin surminkaan pystyisi tuota elokuvaa katsomaan. Ja kyllä silloinkin aika nopeasti tulivat kotipoliisit pillit vinkuen paikalle kanavaa vaihtamaan.

Toinen muistikuvani liittyy elokuvaan Kellopeliappelsiini. Muistan katsoneeni elokuvaa ihan kuin olisin siitä jotain ymmärtänyt. Joskus myöhemmällä iällä kun sitä vähän katselin, meni kyllä Kubrikin tyyli ajoittain hieman yli hilseen.

Onko lapsilla tosiaan niin vilpitön mieli ja puhdas mielikuvitus, että kaikki omituiset näyt ja kokemukset kääntyvät ihan ymmärrettäviksi, kunhan ympäristö on turvallinen? Lähinnä petaan tässä itselleni armahdusta siitä, että onko lapsi ehkä kuitenkin kohtuullisen haastava pilata? Jopa siinä tapauksessa, jos se hieman elämänsä varrella näkee roskarealityä, jota äitinsä aivot sukassa katselee? Miehen mielestä sen katselu on nimittäin karmeampaa kuin minkään kauhuleffan.