Herätyyyyyyys

Yksiin päikkäreihin siirtymisen jälkeen on kuvioihin tullut uusi ilmiö: väkisin hereillä pitäminen.

Kun ennen poika saattoi torkahtaa missä vain ja milloin vain ja se oli ainoastaan positiivista, nyt yhtäkkiä ne yhdet kallisarvoiset päikkärit ovat kuin mikäkin UNESCO:n maailmanperintökohde, jota pitää varjella kaikin mahdollisin tavoin. Myös siis unelta itseltään.

Monta vartin pituista automatkaa on ajettu kotiin renkaat soikeana ja seitinohutta ylinopeutta ajaen, jotta lapsi ei vain suinkaan nukahtaisi autoon ja päättäisi täten lyhentää muutaman tunnin päiväuniaan vartin pituisiksi. Sitä ei kestäisi isompi eikä pienempi polla.

Väkisin hereillä pitämisen keinona on hyväksi havaittu Ella’s Kitchenin vaniljamaitokeksi. Se on sopivan pehmoista, ettei lennä heti turhautumisen seurauksena ketoon, ja tarpeeksi hyvän makuista, että sitä jaksaa pupeltaa vaikka unilaulamisen lomassa. Njam njam njammmmmm.

Kun keksi on joko pupellettu tai pusertunut nyrkkiin ja silmät painuneet kiinni, alkaa kovalla ja korkealla äänellä pojan nimen toistaminen ja kukkuu ja ties mikä muu ja kuka muu muka. Tällä tosin saadaan lisäaikaa ehkäpä 30 sekuntia.

Jos vieläkin on matkaa kotiin, kuten yleensä on, ei auta muuta kuin ajaa toinen käsi takapenkille ojennettuna ja kutitella polvitaipeita ja pikkuisen puristella reisiä. Tehoaa kuin burana krapulaan, eli vain hetkellisesti. Mutta seurauksena on onneksi kikatusta ja mahdollisesti keksinsekaista käkätystä, jolla saadaan kaahattua viimeiset kilometrit kotiin. 

Koomista, kun miettii kuinka tarkkaan aikoinani auton turvaistuinvalintoja pohdin. Kovin on turvallista millä vain superhyperistuimella, kun äiti ajaa yhdellä kädellä, toinen käsi takapenkille ojennettuna ja taustapeilistä takapenkille jatkuvasti vilkuillen.

Ja vielä kaiken kukkuraksi huutelee kukkuu ja kutikutikuti.