Hiljaisuuden evoluutio

Alussa hiljaisuus on se viimeinen asia, jonka haluaa kuulla. Miksi se ei rääkäise?! Kai se hengittää?? 

Tämä hurmos kuitenkin oli ainakin meidän tapauksessamme hyvin lyhytkestoista, sillä kun minua kärrättiin heräämöstä perhehuoneeseen, jossa mies ja vauva odottivat, ainut asia, jota pystyin ajattelemaan oli, että eihän tuo huutava vauva nyt vain ole se meidän vauva? Raikui nimittäin pitkin Naistenklinikan käytäviä aika komeasti. Ja olihan se, meidän pieni tomera poikamme.

Tästä hetkestä seurasikin sitten lähes vuoden pituinen ajanjakso, jolloin hiljaisuus oli ainoastaan ja vain hyvä asia. Vauva oli tyytyväinen tai parhaimmassa tapauksessa nukkui. Kun pääsääntöinen hiljaisuus laskeutui vielä öihimmekin niin olo alkoi olla varsin zen. 

Kunnes pääsimme taaperoikään. Nukkumista lukuunottamatta hiljaisuus ei koskaan, ikinä, milloinkaan tiedä mitään hyvää. Hiljaisuus on varma merkki siitä, että nyt ollaan kaivelemassa vessanpönttöä, imeskelemässä läppärin virtajohtoa, liottamassa sormia koiran vesikupissa tai piilottamassa kaikkea mahdollista avaimista ja lompakosta lähtien erinäisiin paikkoihin kuten roskikseen. Ja kolme neljästä näistä on nyt tapahtunut yhden aamupäivän aikana.

Saisikohan tuohon taaperoon asennettua jonkin lehmänkellon?