Hymyhuulet

Kuin Pavlovin koirat konsanaan he ehdollistuvat tottelemaan. Positiivinen palaute on harvassa, jotta oppiminen on mahdollisimman tehokasta – pienikin positiivinen ele pyyhkii pois kaikki negatiiviset kokemukset.

Ei, en puhu ranskalaisesta lastenkasvatusmetodista tai koiran kouluttamisesta, vaan vanhemmuudesta.

Biologia on ovelasti järjestänyt niin, että vanhemmat joutuvat pienenpienen tossun alle hyvin nopeasti. Ensinnäkin hymyjä ei heru ensimmäisiin viikkoihin, ainoastaan negatiivista palautetta tai ei palautetta ollenkaan. Kun vihdoin hymyjä alkaa välähdellä, äidin valtaa helpotuksen tunne. Se tykkää musta sittenkin. Tai, jos on tarpeeksi vainohullu kuin allekirjoittanut, se ei olekaan satavarmasti autistinen. Aikamoinen diagnoosi kuusiviikkoiselle.

Vaikka hymyjä alkaa sadella enemmän kuukausien mittaan, alkuaikojen kova keskitysleiri takaa sen, että hymyt eivät kärsi inflaatiota. Vaikka pikkumurunen narskuttaa hampaillaan nänniä niin, että veri tirskuu, puremisen päälle annettu vilpitön hymy (siis ei se demoninen puruhymy) ja kujerrus pyyhkivät pois kaikki ajatukset lapsen postittamisesta Rovaniemelle.

Sitten kun kuvioon tulevat vielä ne ihanat kuolapusut, sellaiset joita ei hyväksyisi aviomieheltä tai koiralta, niin vanhemmat ovat selvää kauraa. Pusuja havitellaan silläkin uhalla, että todennäköisyydet ovat kuin venäläisessä ruletissa, hampaat ja huulet kun ovat yllättävän lähellä toisiaan ja vanhempien posket oikein otollinen maaperä hammasharjoituksille.

Ja silti, kun katselen Tirpan hirnumista kun leikimme sylikkäin, en voi muuta kuin ajatella, että se tykkää musta sittenkin.

[Hurmosmamma]