Ihmisen ikävä vuorten luo

Useimmat minut tuntevista ihmisistä luultavasti tietävät, että pidän kovasti vuorista. Olemme vuosia käyneet puolison perheen kanssa talvisin samassa alppikylässä, jonne palaaminen tuntuu aina siltä, kuin tulisi kotiin. Matkailijat ylhäällä vuorella ovat vakiokansaa, jotka palaavat joka vuosi samaan hotelliin samaan aikaan. Jopa hotellihuoneemme on ollut vuodesta toiseen sama. Tänä talvena päätimme jättää matkan väliin taloudellisista syistä. Olo on todella orpo. Miten ihminen voi kiintyä johonkin paikkaan näin kovasti?

Tästä vuoresta on tullut kovin rakas, se on aina läsnä. En ole ainoa perheessä, joka näkee siitä unia.

Naapurikylän Zürser Täli on yksi seudun kauneimmista rinteistä.

En rakasta Helsingin talvia. Nautin kylmistä, aurinkoisista talvipäivistä, mutta aina talviauringon nähdessäni kaipaan sitä tunnetta, kun aamulla laittaa monot jalkaan ja liukuu hotellin ovesta suoraan aamunäreään rinteeseen. Ylhäällä kylässä asumisessa on se mukava lisäpuoli, ettei laskupäivää tarvitse aloittaa tuolihississä, vaan hissijonot voi välttää lähes kokonaan, kunhan tietää missä muut ihmiset mihinkin aikaan liikkuvat.

Parasta on lasketella maisemareittejä pitkin kylästä toiseen.

Ja kun aamulla jään bussista pois työpaikkani edessä, vastassa on tuulen kiillottama jäinen jalkakäytävä, jota pitkin jäähileinen lumi pöllyää. Kun tuisku iskeytyy vasten kasvojani, muistan taas, miltä tuntuu poistua tuolihissistä vuoren huipulla. Tunnen mieleni kaihoisaksi.

Vaikka napero on ihana, en aina haluaisi itse aikuistua vanhemmuuden vaatimalla tavalla. Haluaisin elää hiihtopummina muutaman viikon vuodessa, ja kesällä kiipeillä vuorille valjaat ylläni.

Ehkä minä vielä kiipeänkin. Lapsi ei ole lapsi ikuisesti. Kunhan kolmekymppisen fysiikka ei anna periksi ennen aikojaan.