Ikuinen kiire

Täydellistäkin äitiyslomaa tuntuu varjostavan ikuinen kiire.

Ensinnäkin olemme Tirpan kanssa autuaasti myöhässä kaikkialta, aina. Vaikka varaisi lähtöön kaksi tuntia (ja hei, tämä kaksi tuntia ei ole mikään vitsi), aina löytyy jokin yllätysmomentti eli esimerkiksi se, että ruokaa ei haluta syödä. Tai ruoan aikana halutaan kakata useasti. Tai hanskat ovat hukassa. Tai koira tarvitsee ruokintaa. Pienikin särö etukäteen suunnitellussa aikataulussa keikauttaa aikataulun aivan päälaelleen. Ja minä en vain yksinkertaisesti opi, että vauvan syöttämiseen menee yli puoli tuntia hyvänäkin päivänä.

Kiire näkyy myös esikoislapselle luoduissa paineissa oppia kaikki mieluiten heti ja nyt. Ei siksi, että se tekisi äidin elämästä yhtään helpompaa, vaan siksi, että äiti haluaa päästä näkemään millaista se sitten on, kun vauva ryömii tai saa hampaita tai sanoo ensimmäisen sanan tai kävelee. Kokoajan ajatukset harhailevat askeleen edellä, mitä seuraavaksi?

Näistä kiireen ilmentymistä voi kyllä osoittaa syyttävällä sormella ihan omaa luonnettaan. On vaikeaa elää tässä ja nyt, kun kehitys vauvan kanssa on niin huimaa. Toisaalta on myös vaikeaa olla sopimatta tarkkoja aikatauluja kun itsessä asuu pieni tai ehkä vähän suurempikin pilkunviilaja. Lisätään tähän soppaan vielä hieman laiska perusluonne, jolloin se hanurin vinssaaminen sohvasta ajoissa ylös on yllättävän vaikeaa, niin eipä ole ihme, että hiki päässä saa juosta päivästä toiseen.

Tapansa kullakin päästä eroon raskauskiloista.

[Hurmosmamma]