Ja sydän sanoo bum bum bum.

Ihana joululoma. Kun ei tarvitse aamulla lähteä töihin, voi illalla lapsen mentyä nukkumaan omistautua vaikka japanilaisten kauhuelokuvien katseluun. Paljon mustia hiuksia, piriseviä kännyköitä ja kummitus, joka sanoo böö.

Tänään tarvitsin jotain vintiltä ja sen noutaminen kirkkaassa päivänvalossa tuntui hyvältä idealta. Kitisevä veräjähissi kuljetti minut ylös ullakolle, jossa hengitys huurusi. Kohmeisin sormin avasin vinttikomeron riippulukon ja astuin otsalamppuineni pimeään kopperoon tutkimaan sinne sullottuja laatikoita.

Yhtäkkiä peltikatto pääni päällä alkoi kolista. Askelia. Aivan selviä askelia. Muutaman menetetyn sydämenlyönnin aikana ehdin miettiä, että eihän tuolla yläpuolella ole ketään. Tai mitään. Puluja ehkä, mutta niillä ei kyllä ole noin painavia kenkiä. Kuulin ilmaa halkovan kirkaisun: oma ääneni. En halua elämäni päättyvän tämän kerrostalon ullakolle. Sieppasin keräämäni tavarat, lukitsin komeron ja pakenin.

Porraskäytävän ikkunasta hymyilin katolta laskeutuville lumenpudottajille hurmaavinta hymyäni ja toivoin, ettei yksikään naapuri tule tällä kertaa rapussa vastaan.