Kateellisten klubi

Meillä taitaa päivisin kokoontua jokin metatason salaseura, jossa yhdistävänä tekijänä on kateus tai mustasukkaisuus.

Myönnän olevani kateellinen miehelle siitä, että hän pääsee työpäivän ajaksi pois tästä kotielämästä. Vaikka tämä legendojen mukaan on sitä elämän parasta aikaa, niin kyllä tämä umpiruuhkainen elämä samojen seinien sisällä käyden syvääluotaavia haluan – en halua – no haluan – enenenennnnn -keskusteluja mini-itsensä kanssa välillä tuntuu hitusen tylpältä. Tai ainakin tästä varmasti tulisi ammennettua enemmän henkistä pääomaa, jos välillä saisi olla työpaikalla skarppina tai esittämässä sellaista ja viettää tuntikaupalla aikaa aikuisseurassa.

Esikoinen on luonnollisesti ajoittain mustasukkainen kuopuksen saamasta huomiosta ja lepertelystä. Onhan se aika suloistakin silloin, kun me aikuiset kuvaamme vauvan kääntymistä ja poika haluaa välttämättä näyttää videolle myös, kuinka hän osaa kääntyä. Mutta hieman vähemmän suloisia ovat ne hetket, kun molemmat lapset huutavat räkä poskella syliin pääsyä, yksi siksi, että sattuu olemaan vauva, ja toinen siksi, että perheessä sattuu olemaan itkevä vauva.

Kuopus ei vielä ole kehittänyt näitä hienoja kateellisten klubin luonteenpiirteitä, mutta jonkinasteista pomottelua ja huomionhakua on orastavasti jo ilmoilla, eli eiköhän sieltä vielä tule ihan hyvä vastapeluri tuolle esikoiselle. Ja sitten taas itketään räkä poskella nujakoinnin jälkeen. Ehkä joku päivä meitä on siinä kolme sitten rääkymässä.

Kaikki tämä on vielä ihan sitä tavallista tarinaa ja odotettuakin. Mutta sitten on tuo koira. Tuo kiero pieni käkkäräturkki, joka yksin kotiin jäädessään on joko niin nälissään tai todennäköisemmin niin mustasukkainen, että syö minun kallisarvoiset korvatulppani joka kerta, kun unohdan nostaa ne piiloon. Joka kerta.

Ette arvaakaan kuinka monta kertaa olemme päivystäneet niiden keltaisten palluroiden luonnollista poistumaa ruohonjuuritasolla kykkien. Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Rentouttavaa viikonloppua!