Kiitospäivä

Monta kertaa olen kuullut kanssamammojen kauhistelevan – ihan kaikella rakkaudella siis – lastemme ikäeroa. Ikäeroa meidän murusille tuli siis vuosi ja kymmenen ja puoli kuukautta.

Tiedän toki useamman perheen, jossa ikäero on vielä pienempi, ja kaiketi nykyään nämä kahden vuoden ikäerot ovat hyvinkin yleisiä. Mutta etenkin ne äidit, jotka saivat esikoisensa samaan aikaan kuin minäkin, usein ihmettelevät pientä ikäeroa. Ymmärrän sen kyllä tavallaan, koska onhan yhden kaksivuotiaan kanssa jo kädet enemmän kuin täynnä.

Kummasti sitä vain tottuu siihen uuteen rytmiin ja neljän hengen rumbaan, ja muutaman kuukauden räpistelyn jälkeen alistuu myös siihen ajatukseen, että tämä elämä nyt on vain lievästi ilmaistuna ruuhkaista. Epätoivon hetkinä mieheni aina muistutti minua siitä, että tämä on rankkaa nyt alussa, mutta se vielä joskus palkitsee. Ajattelin aina, että palkintoa pitää odottaa muutamankin vuoden, mutta nyt on aika niittää ensimmäinen sato.

Lapsemme ovat alkaneet nimittäin selvästi leikkimään yhdessä. Sen lisäksi heillä on aivan omat vitsinsä, joita aikuinen ei vain ymmärrä, mutta maailman liikuttavinta on katsella vierestä kahta mahanpohjiaan myöten kikattelevaa lasta. Tai lapsia, jotka änkevät yhdessä leikkimatolle halailemaan. Isoveljeä, joka mielellään viihdyttää tylsistymisestä kitisevää vauvaa ja pikkusiskoa, jonka silmät kirkastuvat aina isoveljen nähdessään.

Perhe, joka voi nykyään syödä pöydän ääressä nelihenkisenä, kun pieninkin on oppinut istumaan.

Joten kiitos rakkaalle miehelleni, joka valoi minuun järkähtämätöntä uskoa siitä, että pieni ikäero on hyvä asia. Ja maailmalle siitä, että saimme juuri nuo kaksi lasta, juuri tuollaisina. Nyt jos vielä saisi universumilta hieman toivoa, että lapsista tulisi toisilleen myös vanhemmalla iällä yhtä tärkeitä kuin mitä ovat nyt. Ja että he muistaisivat kikattaa kippurassa vielä monen kymmenen vuoden jälkeenkin.