Kun katseet kohtaavat

Suurella äidin ylpeydellä olen taas seurannut Tirpan kasvamista pienestä avuttomasta toukasta jo hetkittäin yksin viihtyväksi pieneksi pojaksi. On ihmeellisen ihanaa huomata, kuinka Tirppa ei enää tarvitsekaan minua jokaisena hetkenä ja kuinka poika jaksaa touhuta omia juttujaan lattialla, milloin leluja parkettiin lommoille kolistaen tai sitten salaa jotain roskaa suuhunsa työntäen. Se pieni vauva, jota ei saanut hetkeksikään laskea sylistään, on selkeästi historiaa.

Niin ihanaa ja ajoittain haikeaa kun onkaan seurata pojan kasvua, on päivässä vielä niitä ihania hetkiä, jolloin todella äidin pieni sydän meinaa pakahtua. Nimittäin kun lattialla touhuavan pojan ja omiaan puuhailevan äidin katseet kohtaavat, leviää pojan kasvoille mielettömän leveä hymy ja usein kaupanpäälle saa vielä kikatuksenkin. Se hetki, kun huomaat olevasi toiselle pienelle ihmiselle niin tärkeä, että pelkästään katseiden kohtaaminen saa aikaiseksi riemun tunnetta, on äitiydessä ihanan ainutlaatuista.

Ja kun kaiken kukkuraksi saa vielä kaapata tämän pienen hymypojan syliin pelleilemään, ei voisi taas tänäkään sunnuntaina olla asiat yhtään paremmin.

[Hurmosmamma]