Lahjakas lapsi muskarissa
Lapsella tulee olla kehitystä oikeaan suuntaan tukevia harrastuksia. Koska ihana naperoni on perinyt pitkät sormeni ja altistunut jatkuvasti pianomusiikille jo kohdussa, tulee hänestä varmasti isona joko konserttipianisti tai kapellimestari. Lisäksi naperon sukupuusta löytyy ainakin seitsemän sinfoniaa ja lukuisia muita orkesteriteoksia säveltänyt mies. Lahjakkuus on siis imettävissä äidinmaidosta, vaikka äiti itse ei merkittäviä lahjoja flyygelin ääressä ole koskaan osoittanutkaan. Siksi olen kilpailuttanut lähiseudun musiikkikoulut ja ilmoittanut naperon muskariin.
Aloituspäivä koittaa. Ei muuta kuin napero liinaan ja matkaan. Astumme raitiovaunuun. Lämmitys on täysillä. Minä hikoilen. Napero hikoilee. Napero alkaa huutaa ja muut matkustajat mulkoilevat meitä. Minä hikoilen hieman lisää. Napero huutaa koko matkan ajan ja kun kävelemme raitiovaunupysäkiltä vanhainkodin ohi kohti muskaria, huuto kiihtyy. Kymmenen metriä ennen muskarin ovea napero nukahtaa. Täydellinen ajoitus.
Ryhmässä on kymmenen vauvaa, joilla jokaisella on mukanaan äiti. Kuorin naperoa varovasti esiin liinasta ja riisun molemmilta ulkovaatteet. Napero, joka selvästi on suunnitellut nukkuvansa päiväunet raittiissa ulkoilmassa, siristelee silmiään ja ilmaisee kovaäänisen eriävän mielipiteen. Yritän vaimentaa hänet lahjomalla mukaan ottamallani värikkäällä lelulla. Ehei, rakkaani, nyt ei nukuta. Äiti on keksinyt meille kivaa ohjelmaa.
Muskaritäti esittäytyy, kysyy kaikkien nimet ja kertoo käytännön asioista. Muut vauvat istuvat hiljaa äitiensä sylissä, kuuntelevat ja katselevat kiltisti. Napero huitoo joka suuntaan, hihkuu, jokeltelee ja pyrkii syömään muskaritädin kutsuvasti roikkuvaa huivia. Aloitetaan tervetuliaislaulu, jota seuraa tutustumisleikki. Muskaritäti soittaa harmonikkaa, marssimme ympäri salia ja välillä pysähdymme keskustelemaan toisten äiti-vauvaparien kanssa. Napero vierastaa muita äitejä ja alkaa itkeä.
Seuraavan kappaleen alussa saamme eteemme pienet bongorummut. Napero saa jutun juonesta heti kiinni ja paukuttaa kämmenellään komean soolon. Laulamme, rummutamme ja kun laulu loppuu, napero ei malta lopettaa. Hän läimii rumpua kämmenellään kuin yrittäisi voimallisesti heruttaa siitä maitoa ja haukkaa rummun reunaan kiinni. Samalla hän tuijottaa minua vaativasti ja kurtistaa kulmakarvojaan. Pienellä Aku Syrjälläni, Ringo Starrillani, Lars Ulrichillani on mitä ilmeisimmin nälkä. Välilaulun aikana istun syrjemmällä ja imetän. Ennen loppulaulua palaan piiriin ja lasken naperon peitolle, joka lattialle on sillä aikaa levitetty. Tarkoitus olisi laulaa rentoutuslaulu ja stimuloida lapsen aisteja sivelemällä tämän kasvoja värikkäällä hunnulla. Napero tarttuu huntuun kiinni, tunkee sen suuhunsa, kääntyy vatsalleen ja puklaa. Kaivan taskustani pari puhtaimmaksi arvioimaani paperinenäliinaa ja siivoan nolona.
”Loppulaulu onkin varmasti kaikille tuttu”, muskaritäti sanoo ja alkaa laulaa. Muut äidit yhtyvät lauluun. Minä en ole koskaan kuullutkaan koko sävelmää. Päätän mielessäni etsiä sen kotona Youtubesta ja harjoitella seuraavaa kertaa varten. Ennen kadulle astumista olen jo autuaasti unohtanut hyvän aikeeni.
Napero nukkuu makeasti kantoliinassa koko kotimatkan ja vielä tunnin verran kotosalla. Muskarista on selvästi hyötyä ainakin lapsen päiväunia parantavana tekijänä.
On meillä myös varasuunnitelma siltä varalta, ettei naperon ura klassisen musiikin saralla ota tuulta alleen. Lapsi on nimittäin perinyt myös isänsä pitkät jalkapohjat. Kunhan hän oppii kävelemään, hankimme hänelle pienet alppihiihtovarusteet.
[Lattemude]