Melkein proosaa

Meillä asuu nykyään itseni lisäksi toinen varsinainen papupata. Vaikka jatkuva puheen pulputus onkin ajoittain todella hellyttävää, on samojen asioiden keskustelu myös hieman, noh, junnaavaa.

Pitkät pätkät käymme keskustelua siitä, kuinka ulkona on lumiauroja tai kuinka viemäriin valuu vettä. Tai kuinka ulkona näkyi kuu. Ja lapsen muksahduksista vasta keskustellaankin ja osoitetaan pöydänkulmaa, johon se pää tuli sadannen kerran lyötyä. 

Olisikin polveilevaa monimuotoista keskustelua – edes näistä aiheista – mutta kun keskustelukumppanin sanavarasto on vielä kaikessa ihmeellisyydessään aika rajoitettu ja vastaukset, kysymykset ja tokaisut ovat suomalaiseen tuppisuiseen tapaan yleensä rajoittuneet yhteen (monta, monta kertaa toistettavaan) sanaan.

Tosin onpa meillä jo kaksi melkein lausetta tullut kuvioihin! Pamppu pammu ja mennään pu-a. Eli lamppu sammuu ja mennään pulkka. 

Ehkä kohta se räppää, riimittelee ja kirjoittaa utuisia haikuja.