Myötätuulia

”Haluatko syödä aamiaiseksi puuroa, muroja vai leipää?”

”Vai viinirypäleitä?” vastasi poikani.

Ikuinen optimisti, isäänsä tullut.

Ihaillen ja jopa kadehtien seuraan miehen kykyä nähdä kaikessa aina jotain positiivista ja kuinka hän aidosti löytää vastoinkäymisissäkin sen kirkkaan valon hyvin lyhyen tunnelin päästä. Vaikka tämä blogi on usein väärinymmärretty negatiiviseksi marmatukseksi – mitä nyt näin rautalangasta väännettynä vielä totean, että se ei todellakaan sitä ole – niin silti en parhainakaan päivinä yllä positiivisessa ajattelussani miehen tasolle.

Toki niitä oman elämäni viinirypäleitä löytyy terttukaupalla ja vaikka osaan niistä nauttia, niin olen todella huono hehkuttamaan niistä täällä blogissa. Kel’ onni on, se onnen kätkeköön on kamala suomalainen sananlasku, mutta kummasti se tähän kalloon kolahtaa. Ja vaikka bloggarihenkeen kuuluukin varauksetta hehkuttaa kaikkea, en voi sille mitään, että omakehuni tuntuu haisevan voimakkaammin kuin mikään hissiin jämähtänyt parfyymipilvi.

Mutta yritän tässä nyt sitten vähän hehkuttaa, että olen todella innoissani tästä tulevasta vuodesta. Suunnitelmissa on huikeita juttuja reissuista urasuunnitteluun, kivoja hetkiä niin perheen kuin ystävienkin kesken. Tuntuu, että elämä on yhtäkkiä ripotellut näitä pulleita, mehukkaita, ihania viinirypäleitä lautaselleni oikein urakalla ja syksyn ja talven väsyneet ja näivettyneet rusinat on kipattu kertaheitolla roskiin.

Ehkä se on kevät ja lintujen (ennenaikainen) laulu. Ehkä se on valo. Oli mikä oli, niin yritän muistaa jakaa sitä hehkutusta vähän myös tänne blogin puolelle. Kuitenkin niin, että ette ihan täysin tukehdu.