Olin viime viikolla mielenkiintoisessa Äidin unelmien urapaja -seminaarissa, jossa käsiteltiin äitien työllistymistä, yrittäjyyttä, työn ja perhe-elämän yhteensovittamista  ym. Todella inspiroivaa. Ja kuinka ihanaa oli pukea skarpit vaatteet päälle ilman pelkoa siitä, että hameessa on pian räkää tai muuta taaperoeritettä.

Jäin seminaarin jälkeen pohtimaan näiden puhujien elämäntarinoita äitiyrittäjinä. Osaajina, asiantuntijoina, ammattilaisina. Raskaan työn paiskijoina, asialleen omistautuneina, elämänsä palapelin palat paikoilleen saaneina. Kadehdin.

On uskomatonta, kuinka he ovat tässä onnistuneet, Suomessa. Meillä tunnetusti ei verotus eivätkä korkeat työvoima- ja palvelukustannukset kannusta muutenkaan yrittämään, kansan yltiökannustavasta hengestä puhumattakaan. Lisätään soppaan vielä pieni lapsi tai useampi, jotka antavat paljon, mutta tietysti myös ottavat – juuri silloin kuin tarvitsevat. Toisaalta yrittäjän elämä voi olla hyvinkin joustavaa ja helpompaakin kuin palkkatyöläisen perhe-elämän laadukas hoitaminen, varsinkin jos stressinsietokyky on toista luokkaa kuin allekirjoittaneella.

Olen usein miettinyt, kuinka nämä ruuhkavuodet sitten joskus saa elettyä läpi edes jotakuinkin järjissään? Kaikkihan sen tekevät, tiedän. Eikä se ole ydinfysiikkaa. Mutta rankkaa se on, siihen on turha kenenkään väittää vastaan. Varsinkin jos on työssä, jossa työajat venyvät ja vastuu painaa. Tai jos on fyysisesti vaativa työ. Ja varmasti monessa tapauksessa se on raskasta, vaikka olisi ihan kohtuullisen kevyt työ, jos sellaista nyt nykymaailmassa enää on olemassakaan.

Ja kun vielä kaiken lisäksi sanotaan, että päätyöni on nyt olla äiti. Mitenköhän se selitetään työnantajalle, asiakkaille tai omalle työidentiteetille?