Oltiin kumppanin kanssa taannoin häissä. Napero sai sillä aikaa viettää laatuaikaa kahden lapsenvahdin kanssa. Kaksi hoitajaa ja leikittäjää yhtä aikaa, mitä luksusta! Tajusiko se omaa etuaan?

No ei. Oltuamme tunnin verran poissa saimme tekstiviestillä tilannetiedotuksen: ”napero rauhoittui juuri, tähän saakka huutanut putkeen. Muuten menee hyvin. Viemme sen nyt vaunulenkille.”

Vaunulenkin jälkeen napero oli itsepintaisesti kieltäytynyt poistumasta rattaista. Niissä se sitten leikki leluilla ja katseli kirjoja loppuillan. Niin, ja tapitti tyytyväisenä lapsenvahtien kanssa telkkarista Urheiluruutua.

Puolenyön aikaan poistuimme kumppanin kanssa juhlista kuin kaksi Tuhkimoa. Hotellilla kohtasimme matkasängyssään tyytyväisenä uinuvan naperon ja vapautimme sen unta valvovat lapsenvahdit omiin toimiinsa.

Aamiaispöydässä napero veteli tyytyväisenä kitaansa kurkkua ja ananasta, kunnes lapsenvahdit saapuivat pöytäämme tarjottimineen. Silloin ilme muuttui huolestuneeksi ja pieni käsi tarrautui hihaani. Kumppani viimeisteli kauhunhetken vielä nousemalla pöydästä santsikierros mielessään. Jäätävä huuto kiiri ilmoille: ette mene taas ja jätä minua noiden kanssa.

Moraalikrapula iski välittömästi.