Keskiraskaudessa tuli pistettyä kämppää ihan uuteen uskoon. Siivosin joka kaapin ja nurkan ja tein pieniä sisustuksellisia muutoksia. Onneksi, koska nyt en yksinkertaisesti enää saa aikaiseksi, vaikka mielessä vuoronumeroaan odottaa kaikenlaiset pikkuprojektit.
Joka tapauksessa tuli vähän hymähdettyä, kun pitkästä aikaa katse kiinnittyi keskiraskaudessa hankkimaani makuuhuoneen seinätarraan.
Olen näemmä joskus tahtomattani hauska. Sopiihan se sarkasmi sisustukseenkin.
Hämmästyttävää, olin vaateostoksilla. Siis ihan livenä, en nettishoppailemassa kuten viime aikoina on tullut tehtyä, kun shoppailu on ajoittunut ainoastaan päikkäriaikaan eikä se kai olisi yleisesti hyväksyttävää jättää lasta pihalle nukkumaan ja kurvata itse Stockalle.
Sovituskopit eivät muuten ole ollenkaan armollisia. Ensinnäkin niihin tulee kurvattua jo valmiiksi hiki päällä ja tukka liiskassa. Sitten se valaistus – oikeasti ei vain voi saada kenenkään ihoa näyttämään hyvältä, eikä varsinkaan sellaisen, jolla on tummat silmänaluset ja silmäpussit. Sitten on vielä nämä käsittämättömät vaatekoot, kuten Zaran housuissa, joissa joutuu valmiiksi ottamaan normaalia suuremman koon ja morkkis on jo valmis kun luulee lihonneen tai on sitä oikeasti tehnytkin.
Kaiken tämän olisin vielä voinut hyväksyä. Mutta nyt kun totuus uudesta ulkomuodostani alkoi valjeta, eli imetyksen vähenemisen myötä kutistuneet lapaset tisseinä ja vyötärön alapuolella vieläkin kumpuröllykkä. Ei muuten näytä oikeastaan minkäänlainen vaate miltään.
Synnytyksestä on kohta vuosi.
Onneksi huomaan ostavani vieläkin kovin löysiä vaatteita sillä verukkeella, että nämähän sopivat pitkään sitten joskus, kun olen taas raskaana.
Ystäväni itsepetos.
