Vauvani alkaa muuttua taaperoksi. Sille on ilmestynyt oma tahto ja huumorintaju, jotka tulevat päivä päivältä yhä selvemmin esiin. Se pitää kovasti keinumisesta ja kun keinun liike pysähtyy, sen silmiin syttyy ilkikurinen katse, se tarraa tiukasti kiinni ketjuihin ja haraa jaloillaan vastaan: ähä kutti, etpäs äiti saa minua nostettua tästä pois. Kun annan sille jälleen lisää vauhtia, se kiljuu riemusta. Kun keinuminen viimein lopetetaan, se suuttuu niin, että koko leikkipuisto raikaa.

Se on salavihkaa oppinut juomaan lasista ja syömään ruokaa isoina paloina, tosin vain, jos ruoka on sen herkkua. Se pitää talkkunamuroista ja inhoaa banaania. Se pyrkii karkaamaan pinnasängystä, soittaa soittorasiaa ja jaksaa hälyttää itsepintaisesti tuntikausia, jos sen ja vanhempien näkemykset aamun alkamisajankohdasta eroavat. (Rakas, kello kolmelta on yö. Tätä taistelua sinä et muuten todellakaan tule voittamaan.). Kun viimein luovun toivosta saada vielä pienet aamutorkut, nousen ylös ja kävelen vessaan, se siirtyy pinnasängyn laitaa myöten kohti ovea ja huutaa perään: äitiiii.

Ja silti se on vielä niin tavattoman pieni napero. Sitä väsyttää usein, mutta se ei osaa nukahtaa ilman apua. Se hätääntyy ja alkaa itkeä, kun äiti katoaa metrin päähän, kulman taakse. Se konttaa määrätietoisesti perään ja yrittää kiivetä lahjetta pitkin syliin. Vanhemmat ovat sille kaikki kaikessa.

Jonain päivänä se oppii kävelemään, puhumaan pitkiä lauseita ja ajamaan polkupyörällä. Sitten se menee kouluun. Voi kun osaisin suojella sitä elämän raadollisuudelta: koulukiusaajilta, itsetunto-ongelmilta, vaikeuksilta, kaikelta pahalta.

Rutistan naperon tiukasti rintakehääni vasten, hengitän sen tuoksua ja nautin joka minuutista, jolloin se on tässä ja vielä hetken ajan äidin vauva.