Lapsi hukassa
Tänään se tapahtui: kadotin naperon asuntoomme.
Pilkoin rauhassa kukkakaalia keittiössä, kun napero otti jaloistani hatkat. Hetken päästä havahduin siihen, ettei eteishallista kuulukaan leikkimisen ääntä – itse asiassa sieltä ei kuulu yhtään mitään – ja lähdin tarkastamaan tilannetta. Halli näytti tyhjältä. Askel askeleelta kiihtyvällä nopeudella jatkoin tarkistusmatkaani muihin huoneisiin. Ei olohuoneessa. Ei meidän makkarissa. Ei vessassa eikä kylppärissä. Ehkä lastenhuoneessa? Ei sielläkään.
Lopulta napero löytyi kuin löytyikin eteisen pimeimmästä nurkasta, jossa se onnellisena pureskeli conversea. Miten voi olla, etten huomaa omaa lastani?
Tästä on paras olla hiirenhiljaa. Asuntomme ei ole tarpeeksi iso, jotta tällaisen uskaltaisi sukulaisille tunnustaa. Pitävät minua varmasti ihan tarpeeksi hömelönä jo muutenkin.