Huomasinpa tuossa päivänä muutamana paidassani ruskean tahran ja päätin haistaa sitä todetakseni tahran olevan suklaata. Noniin.
Tämä tilanne herätti jopa minutkin syvimmästä hurmoksestani, että milläköhän planeetalla paidan tahran haistelu on normaalia? Oli se sitten kakkaa tai suklaata, se on tahra, ja joka tapauksessa paita menee pyykkikoriin. En minä muitakaan likaisia vaatteita haistele, enhän?
Olisikohan nyt aika taas hetkeksi yrittää skarpata.
[Hurmosmamma]
Meille tuntuu kotiutuneen nyt pysyvästi oikea touhottaja. Touhoserkku, touhusanteri, touhuantero ja touhujantteri. Rakkaalla elohiirellä on monta nimeä.
Muistan kun vuosi sitten katselin maha pystyssä ystäväni 10-kuista ja mietin, että huh, hommaa riittää perässä pysymisessä. Ajattelin, että kuinkakohan tuosta selviää, että hiki tulee jo katselemisesta (raskaushormoonit viimeistään pitivät siitä huolen). Päälimmäisenä oli ehkä pakokauhu.
Ja tässä sitä ollaan. Kokoajan silmä tarkkana, korvat höröllä ja kädet ojossa joko siirtämässä lasta pois johtotehtävistä tai valmiina koppaamaan, kun sohvapöytää vasten hojottavan pienen kännikanan mahalasku harvoin on kovinkaan hallittu.
Mutta tiedättekö, ei tämä nyt ole niin paha. Siis kyllähän sitä on päivän päätteeksi väsynyt ja tuntee tehneensä täyden työpäivän, mutta helpompaa on tuollaista touhuapinaa kuitenkin vahtia, kuin ihmetellä, miksi tämä vastasyntynyt nyt itkee. Itseasiassa päälimmäisenä on niin suunnaton kiitollisuus ja riemu siitä, että osaan kommunikoida jo jotenkin lapseni kanssa, että tälläinen duracell-työpäivä on jopa melkein toivottu. No, melkein.
Ja kun tuo pieni touhutoope vielä suostuisi ymmärtämään mikä on ei. Tai siis tottelemaan, ymmärryksestä virneen perusteella tuskin on kyse.
[Hurmosmamma]
