Tuskinpa kenellekään tätä blogia kauemmin lukeneelle tulee yllätyksenä, että unikouluhan meidän niskaan kaatui niin että kolina kävi. Tirppa sinänsä ei ole huonoin mahdollinen nukkuja, mutta aika tasaisesti kahdesti yössä tuli tarjoilija huudettua paikalle. Kun yhdeksän kuukautta on yhdessä elelty, alkaa tarjoilijakin kaipaamaan pidempiä kuin kolmen tunnin unipätkiä. Unikoulun penkille siis.

Mies lupasi rohkeasti hoitaa unikoulun. Ensimmäisenä perjantai-iltana mies korkkasi oluen tai kaksi ja istui myöhään illalla pelaamassa tietokoneella. Ei tainnut ihan tietää, mitä tuleman piti. Ihan kuin ekaluokkalainen, joka reppu heiluen innoissaan menee kouluun. Tai possu, joka teurasautoon reippaasti jolkottaa.

Tirppa heräsi tuttuun tapaan huutelemaan juomaa tiskiin puolen yön kieppeillä. Kun sitä ei herunut, alkoi tietysti protesti palvelun laadun heikkenemisestä. Tunnin huutokonsertin jälkeen mies oli varma, että pojalla on nälkä. Toisen puolen tunnin jälkeen niin olin minäkin, joten luovutusvoitto Tirpalle.

Ja jälkiviisaana ei sillä kyllä varmaan kauhean kova nälkä ollut.

Yö 1:

Positiivista: Mies oli onnellisen tietämätön tulevasta.
Negatiivista: Luulin tietäväni, mitä tuleman piti, mutta ai jestas kun väsyttää.

[Hurmosmamma]

Aina välillä tuntuu siltä, että olisi tarve hölskytellä näitä maitoaivoja uuteen uskoon. Ei nimittäin välähdä, ei.

Tirppahan on ryöminyt jo sujuvasti vähän aikaa. Tämän lisäksi Tirppa on alkanut harvoissa ja valituissa paikoissa nousemaan seisomaan tukea vasten. Luulisi, että näistä tajuaisi muutoksen olevan monessa asiassa, kuten päikkärirituaaleissa, paikallaan.

Pinnasängyn pohjan tajusimme kyllä laskea, kun Tirppa ensimmäisen kerran sohvan selkänojaa vasten pystyyn hojotti. Mutta siitä(kin) huolimatta olen usein nukuttanut päikkäreille meidän parisänkyyn, kuten kaikki kuukaudet tähän asti. Vähän olen peitoilla tilkinnyt olevinaan sängyn keskelle. Siinähän se ryömivä ja pystyyn kömpivä vauva hyvin pysyy. Hohhoi.

Yhtenä aamuna sitten ihmettelin, kun Tirppa pitkästä aikaa nukkui todella pitkiä päiväunia. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen piti kurkata, että kai siellä vielä hengitetään. Hyvin nukkui neulepeitto pään yli vedettynä. Kun päiväunia oli kestänyt jo reilut neljä tuntia, tuntui unien kesto olevan liian hyvää ollakseen totta. Ja sitähän se tietysti olikin, nimittäin kurkatessani makuuhuoneeseen, oli Tirppa, joka yleensä ilmoittaa heräämisestään jokelluksella tai vaihtoehtoisesti huudolla, nyt hereillä aivan hipihiljaa. Tutti oli etsitty sängystä suuhun ja Tirppa oli ryöminyt sängyn jalkopäähän. Onneksi oma sotkuisuuteni oli kerrankin pelastus, nimittäin sängyn jalkopäässä ollut hupparin vetoketju oli näemmä tarpeeksi mielenkiintoinen räpellettävä, että se pysäytti ryömimisen kohti vapaapudotusta.

Joten eipä enää päikkäreitä sitten sänkyyn. Läheltä piti, huh.

[Hurmosmamma], joka edelleen kaipaisi sitä manuaalia näistä vauvoista