Muistatteko ne sunnuntait, kun ei ollut yhtään mitään tekemistä? Kun tuli roikuttua äidin helmoissa kitisemässä tylsyyttä ja sen seurauksena rakennettua majoja tai legokaupunkeja.

Tai ne sunnuntait, kun maailma oli avoin ja vapaus humisi korvissa. Voi tehdä mitä vain, nähdä ketä vain, päivässä oli monen monta ylimääräistä ihanaa tuntia.

Ja sitten tulivat ne sunnuntait, kun aamun pikkutunneilla haparoitiin kotiin jalat rakoilla ja korvat soiden. Ja joskus kävi se hieno juttu, että nämä aamuyön tunnitkin tuli vielä hyötykäyttöön peitot pöllyten.

Ja tästä oli jatkumona ne sunnuntait, kun mentiin yhdessä spontaanisti brunssille jonnekin ihanaan paikkaan. Istuttiin muutama tunti ja juotiin lasit skumppaakin kyytipoikana, just because.

Ja kun skumpasta oli luovuttava, tulivat ne sunnuntait, kun sai nukkua pitkään tai ainakin loikoilla sängyssä, katsoa vaikka Avaraa luotoa, kuten niinä tylsinä lapsuuden sunnuntaina joskus tuli tehtyä. Ja kuulostella, jospa tuntuisi pieniä muksasuja.

Mutta nykyään sunnuntaina ei enää vaivaa tekemisen puute. Vapauden sijaan korvissa humisee äidinrakkaus ja univelka toinen toistaan kovemmalla volyymilla. Korvat soivat kirkumisesta ja kikatuksesta, peitot pöllyävät lentokoneleikeistä ja ilmakylvyistä. Brunssi on väistämätön, koska aikaisemmin ei ehdi syödä. Avaraa luontoa ei kaipaa, koska vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää sekä erinäisiä eritteitä ja luonnonilmiöitä, joita ei ole edellisessä elämässään koskaan osannut kuvitellakaan. Ja ne muksasut – niitä saa vielä haparoivilta kämmeniltä ja kikatuksen päälle, kun kämmeneen äänekkäästi puhaltaa.

Parhaat sunnuntait.

[Hurmosmamma]

Sanotaan, että äiti on vauvalle tärkein ihminen maailmassa. Vauva voi siis helposti kokea eroahdistusta, jos äiti ei ole paikalla.

Näistä väittämistä voi puolestaan syntyä kapillaari-ilmiö pissin noustessa äidin hattuun, sillä äiti voi harhaluuloisesti luulla olevansa paljon tärkeämpi kuin oikeastaan onkaan. Näin on käynyt meillä.

Eroahdistuksesta kärsin sittenkin minä eikä Tirppa. Kun Tirpan ollessa puolivuotias päätänkin olla iltanukutuksen poissa kotoa, on takaraivossa jatkuvasti kalvava syyllisyyden tunne siitä, että nyt se lapsiraukka siellä huutaa ja ikävöi äitiään. Vaikka olen viettämässä mukavaa iltaa ystävien seurassa, vilkuilen puhelinta jatkuvasti odottaen tilanneraporttia mieheltä. Kun yhdeksään mennessä ei viestiä kuulu eikä omiin viesteihini, jotka päättyvät systemaattisesti välimerkkiähkyyn tyylillä ”?!?!”, vastata, olen aivan varma, että nyt on kotona helvetti irti. Pikaisesti nappaan takkini ja ryntään autonavaimia nyrkissä puristaen ulos ovesta.

Soitan rappukäytävästä miehelle ja henkäisen syvään, valmiina kuulemaan sen sydäntä raastavan itkun. Tai tässä vaiheessa iltaa se olisi jo suoraa teurastushuutoa. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, äiti on tulossa! Soimaan itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että voisin jo tässä vaiheessa olla illan poissa kotoa. Olisihan minun pitänyt tietää.

Mutta miespä vastaa iloisen rauhallisena puhelimeensa. Ei ollut kuulemma huomannut viestejäni kun oli itse pelaamassa tietokoneella. Tirpan nukutus oli kuulemma kestänyt 10 sekuntia. 10 sekuntia ?!?! (varsin aiheellinen välimerkkiähky, toim. huom.). Käännyin äkkiä kannoillani ja palasin viettämään vielä iltaa. Sain ystäviltä paljon onnitteluja napanuoran katkaisemisesta.

Jotta tämä tarina ei kuulostaisi liian hyvältä, oli seurauksena kyllä huono yö, ja omasta ajasta palautumisen vuoksi nukahtaminen oli itsellä vaikeaa. Seurauksena siis se, että nyt ollaan keskimääräisen höyryjyrän alle jääneitä. Kosto elää, taisi Tirppa miettiä. Ovelia nuo vauvat.

[Hurmosmamma]