Ennen raskausaikaa ja synnytystä luulin, että äitiyslomalaisen arkkivihollinen on kehoon ja mieleen hitaasti hiipivä tylsistyminen. Sitten tutustuin julkiseen liikenteeseen aivan uudesta näkökulmasta, ensin raskaana ja sitten vaunujen kanssa. Silloin minulle selvisi, että äitiyslomalaisen arkkivihollinen on keski-ikäinen nainen. Hän on aina siellä, missä äitiyslomalainenkin, vaikka voisi aivan yhtä hyvin olla jossain muualla. Hän osaa erinomaisesti osoittaa äitiyslomalaiselle ilmein, elein ja tarvittaessa myös sanoin, ettei tämän läsnäolo tässä ajassa ja paikassa ole toivottavaa. 

Busseissa on ovien lähellä yleensä muutama istumapaikka, jotka on merkitty varatuiksi invalidien, vanhusten ja raskaana olevien naisten käyttöön. Yleensä näillä paikoilla istuu käytävän puolella keski-ikäinen nainen. Ikkunan puolella puolestaan matkustavat keski-ikäisen naisen ruokaostokset. Itselläni alkoi loppuraskaudessa ison mahan kanssa liikkuessa tasapaino heittää sen verran, ettei huojuminen liikkuvassa bussissa käytävää pitkin kohti bussin takaosaa tuntunut kovin miellyttävältä, joten istumapaikka oven vieressä olisi ollut arvokas. Useimmiten hillitsin kuitenkin himoni kysyä keski-ikäiseltä naiselta iloisen sisarelliseen sävyyn, milloin tämä mahtaa synnyttää ja eivätkö Mamaliciousin äitiysfarkut hänestäkin ole käyttöaikaansa nähden ihan liian kalliita. Paikallisliikenteen bussilla liikkuminen lastenvaunujen kanssa on varsinaista arpapeliä. Varsinkin kaupungin laitamilla vuorovälit tuntuvat kirpsakassa pakkassäässä ikuisuuden mittaisilta ja kun bussi viimein ilmestyy, kyytiin on ahdettu jo kolmet vaunut. Viimein käy tuuri. Sopiva bussi saapuu pysäkille ja kuljettaja avaa keskiovet. Bussin käytävä on muutoin täysin tyhjä, ainoastaan keskiosan vaunuille varatussa tilassa seisoo muutama ihminen.”Anteeksi, täältä tulis vaunut”, huikkaan ja suurin osa ihmisistä väistyy pois tieltä. Kaksi keski-ikäistä naista jää kuitenkin vaunupaikalle seisomaan ja väistyvät vain tilan vastakkaiselle reunoille. Kohautan olkapäitäni ja työnnän vaunut naisten väliin jäävään tyhjään koloon. Bussi lähtee liikkeelle. Napero ei pidä vaunujen paikallaanolosta, vaan alkaa kitistä. Tärisytän vaunuja kevyesti ja juttelen naperolle rauhoittavasti, jotta koko bussi välttyisi suuremmalta huutokonsertilta.
 Naiset katselevat minua ja vaunuja. Sitten toinen kumartuu puoleeni ja sanoo:”Harmi kun tulit tähän meidän väliin, kun nyt me ei voida jutella.””Niin… Tämä paikkahan on siis lastenvaunuja varten, kuten kyltti tuossa kertoo. Tuolla käytävällä on paljon vapaata tilaa.””Me olemme sairaanhoitajia”, nainen vastaa.Ai no, sehän selittää kaiken. Sairaanhoitajissa on tunnetusti neljä pyörää ja heittoaisa, lisämaksusta kromirunkokin. Tai sitten ei. Entäpä matalalattiaiset paikallisjunat, VR:n oiva lahja maailmalle, tai ainakin äideille. Niissä on yksi vaunu, jossa on runsaasti tilaa lastenvaunujen, pyörätuolien ja polkupyörien kuljettamiseen. Koko muu juna on varustettu tavallisin vaunuosastoin.
 Matalalattiaisten paikallisjunien lastenvaunutilan vakiovarusteisiin kuuluu yleensä myös keski-ikäinen nainen, jonka on kaikista vaunuista välttämättä päästävä istumaan juuri siihen, jossa lastenvaunut kulkevat. Kun joku junassa matkustavista lapsista sitten parahtaa itkuun, keski-ikäinen nainen kääntyy joko vierustoverin puoleen tai ottaa esiin kännykän, ja kertoo kuuluvalla äänellä, kuinka tässä junassa ei kuule edes omia ajatuksiaan, kun kakarat pitävät niin kovaa ääntä.
 Keski-ikäinen nainen on läsnä myös

• lentokentällä, jossa hän pyörittelee silmiään dramaattisesti (”Voi ei, vauva lennolla. Se varmasti huutaa tauotta koko matkan ajan”),
• kauppakeskuksen hississä (”Liukuportaat ovat niin ikävät, tämä hissi on paljon nopeampi”),
• yöjunassa (”Minä olisin halunnut väljemmän invahytin, mutta se meni tuolle perheelle lastenvaunuineen”),
• ravintolassa (”Tämän piti olla tasokas paikka eikä mikään lapsiperheiden ketjuravintola”),
• kahvilassa (”Naistenvessassa on jonoa, joten käyn ihan pikaisesti tässä lastenhoitohuoneessa puuteroimassa nenääni”), ja
• kauppojen, postien, pankkien, kirjastojen ja virastojen oviaukoissa (”Minä mahdun tästä vaunujen ja ovenkarmin välistä kyllä, minulla on kiire”).

 Mutta äitiyslomalaisen ei ole syytä menettää toivoaan tästä avoimen vihamielisyyden kohteeksi joutumisesta. Vauvat kasvavat aikuisiksi ja äitiysloma loppuu aikanaan. Samaan aikaan kun vauvat kasvavat aikuisiksi, keski-ikäisestä naisesta tulee eläkeläinen. Ja äitiyslomalaisista kasvaa uusia keski-ikäisiä naisia. [Lattemude]

Sanotaan, että vasta sitten tietää mitä on olla nainen, kun on ollut raskaana. Kuinka upeaa onkaan seurata, miten kroppa muuttaa muotoaan, kuinka tämä pyhättö venyy ja paukkuu täysin muodottomaksi ja (melkein) takaisin ja kuinka yhtäkkiä vartalosi ei olekaan enää omaasi, vaan sitä väijyvät erinäiset haaskalinnut kuten työkaverit, kukkahattutädit ja tietysti vauva.

Aika nopeasti sympaattiset ”kyllä se jo vähän näkyy” -kommentit muuttuvat päivittäiseksi taivasteluksi vatsan koosta ja sanat muhkea, valtava ja vyöryä alkavat olla arkipäivää. Tähän kun lisätään tuijotukset, ymmärtäväiset hymyt ja nyökkäykset vastaantulijoilta (onko tämä joku mammamafian salakieli, jota en vain ymmärrä?) ja viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäpätöisimpänä satunnaiset vatsan lääppimiset mitä kummallisimmilta puolitutuilta, alkaa sitä siroimmallakin raskausmahalla varustettu pikkuhiljaa tuntea itsensä ryhävalaaksi ja yhtä seksikkääksi kuin keskiverto kumisaapas.

Uusi uhkea ulkomuoto kilvoittaa myös ventovieraat arvuuttelemaan vauvan sukupuolta, vaikka se olisi moneen otteeseen jo varmistettu ultrassa. Kyllähän naapurin Martta nyt päältä päin paremmin näkee, että tyttö on tulossa kun vatsa on niin tasaisen leveäja tynnyrimäinen. Kiitos samoin, Marttaseni. Ja kiva kun tunnustelet niitä potkuja, ja kyllä, se on napa joka siinä pullottaa.

Kun pallomaha on vihdoin tyhjennetty vyölaukuksi, alkaa naisen upea rooli vauvan tuttina ja raapimispuuna. Etureppu lerpattaen on mukava rentoutua imetyshetkeen, kun vauva nyhtää nännejä kuin viimeistä päivää eri ilmansuuntiin ja kynsii raskausarpien viiruttamaa ihoa. Lisätään tähän vielä Martan utelut maidon noususta ja riittävyydestä sekä vanhempien sukulaisten tuijotuksen lypsytapahtumaa seuratessa (vaikka vaihtaisit huonetta, kummasti se rollaattorikin liikkuu tämän shown perässä), niin ei voi kyllä muuta todeta, että ehkäpä sanonta on oikeassa. En todellakaan tiennyt, että naiseus voi olla näin ihanaa.

[Hurmosmamma]