Kuulkaas, nyt on kaikki empatiat sinkkumiesten (ja miksei naistenkin, mutta pysytään nyt stereotypioissa) puolella. Vaikka kuinka Citymarkettiin on tullut sinkkukorit ja netti on alentanut senssikynnystä, niin on se vain suomalaiselle luonteelle aina yhtä haastavaa.

Tämä mamma nimittäin löysi itsensä (melkein) heittämästä päiväkahvikutsua ilmoille.

Olin käymässä huonekaluliikkeessä ostamassa mitäs muutakaan kuin jälleen uutta koria lasten leluille, ne kun sikiävät nopeammin kuin citykanit. Ja näemmä huonekalukaupan avaamisaikaan on liikkeellä ainoastaan eläkeläiset ja äitiyslomalaiset, joista jälkimmäiset tuntuvat parveilevan säilytysratkaisu- ja somistusosastolla. Sitten kun itse siinä äheltää yksi lapsi rintarepussa ja toinen rattaissa kaikkeen mahdolliseen kurotellen, niin kyllä usein saa varsin huvittuneen empaattisia katseita puolelleen.

Jäimme siinä sitten monen sattuman summana keskustelemaan pitkäksi pätkäksi erään toisen äitiyslomalaisen kanssa. Heillä oli aikeissa myös hankkia pikkusisarus ensimmäiselle pienellä ikäerolla tai en tiedä onko meidän touhua seuranneena enää aikeissa, julkiset pahoittelut jos ei! Mutta meillä oli todella mukava juttutuokio, joka jatkui vielä parkkipaikalle asti. Tuli ihan sattumalta tavattua ihminen, jonka kanssa varmasti olisi mukava joskus juoda hermokokikset ja päivitellä äitiysloman menoa.

Mutta se treffien ehdottaminen. Se on vain yksinkertaisesti kovin vaikeaa. Tai siihen oikeastaan havahtuu vasta kun lapset on pakattu autoon ja yksi suu tukittu tutilla ja toinen herneenpaloilla.

Itse toki voin hyvin jatkaa äitiyslomaani nykyisten mammakavereideni kanssa, ei tässä nyt rannalla ruikuteta, mutta entäpäs ne tilanteet, kun sinkkuna kokee sielunkumppaninsa valuvan läpi sormien vain siksi, että ei saanut suutaan auki tai aivot kulkivat jälkijunassa.

Huh, onneksi olen onnellisesti pariutunut. Eikä siitäkään kyllä heru paljoakaan kunniaa itselleni.