Paraskin kesäpäivä voi mennä yliaikaisen raskauden kanssa totaalisen pieleen.

Olimme perheen kanssa viettämässä mukavaa lyllerryspäivää Kaivopuistossa, mies oli pojan kanssa hetken leikkipuistossa ja minä istuin koiran kanssa penkillä nauttimassa melkein kesäisestä säästä. Mielenkiinnosta katselin aurinkolasieni takaa, kuinka ennen ohikulkijoiden niin sympaattiset raskauskatseet ja -hymyt ovat vaihtuneet jo sääliviksi tai jopa kauhistuneiksi. Rakkaat kanssaihmiset, se synnytys tuskin tapahtuu sekunnissa siihen penkille, eikä koira joudu napanuoraa poikki puremaan, älkääs nyt hätäilkö.

Kun siitä kiusaantuneena sitten siirryimme lounaalle Cafe Caruselin terassille, pöytäämme liittyi kutsumatta keski-ikäinen naishenkilö, vaikka vapaitakin pöytiä olisi ollut. Hieno juttu, että yksinäinen ihminen hakeutuu seuraan, mutta pientä pelisilmää tässäkin olisi voinut käyttää, kun me yritämme syöttää hieman ylikierroksilla spedeilevää taaperoa ja toisaalta me (liian) raskaana olevat olemme tunnetusti kovin sosiaalisella tuulella. Ja kun tämän naishenkilön piti päästä vielä istumaan siihen ahtaimpaan paikkaan, eli kulkea selkäni takaa, ja valitettavasti en vain siinä tilanteessa pystynyt enää tiivistämään lähemmäs kohti pöytää (tai ehkä sillä olisi se synnytys sitten käynnistynyt!). Kun nainen alkoi vielä kertoa silmälasiostoksistaan, niin varsin pieneksi kutistunut viimeinen käpyni alkoi kyllä kärventyä.

Kun ruoat oli lapattu naamaan, päätin hakea lohtujälkiruoaksi smoothien, jonka huomasin vasta ulkona olevan kaikkea muuta kuin mitä lapussa luvattiin. Eli siis sisälsi mansikkaa joiden alkuperästä ei toki voinut varmaksi tietää ja silloisella v-käyrän kulmakertoimella lensi koko smoothie sitten kaaressa roskiin.

Automatkalla kotiin oli aika hiljaista porukkaa. Onneksi kotona oli sentään suklaata.