Pahoitteluni viimeaikaisesta hiljaiselosta. Ruuhkavuosien ruuhkaisuus on saavuttanut keski-eurooppalaisen ruuhkatason, kun poika on päättänyt jättää päiväunia väliin ja siitä huolimatta valvoa vähintään yhdeksään. Eli oma aika, mitäköhän se oikein on?
Joka tapauksessa lupasin kertoa niitä reissukuulumisia, vaikka kaikella rehellisyydellä tuntuu siltä, että reissusta on puoli vuotta. Helmikuun harmaus teki tehtävänsä hinkaten pois niin orastavan rusketuksen kuin kaikki muistijäljet ihanasta lämmöstä.
Reissuhan alkoi itselleni tyypillisessä Strömsö-hengessä, kun matkalla lentokentälle huomasin unohtaneeni rintarepun kotiin. Voin kertoa, että lentokentällä ramppaaminen kahden pienen lapsen kanssa ilman rintareppua on äärimmäisen rentouttavaa. Onneksi Suomen päässä oli sentään Reima-kärryt, joihin sai molemmat muksut sidottua. Ja molemmille oli kuitenkin rattaat perillä ramppaamista varten, eli ihan hyvin tästä(kin) fiaskosta selvittiin.
Muutoin reissu oli enemmän kuin onnistunut. Voi kuinka helppoa olikaan olla ilman märkää tai lumista keliä, ilman talvihaalareita ja pitkiä kalsareita ja ties mitä tumppua ja töppöstä. Aurinko ja lämpö hellivät poikkeuksellisen paljon ja vaikka samassa huoneessa yksin nukkuminen näiden kahden yöherättelijän kanssa oli ajoittain kaikkea muuta kuin hehkeää, niin päivällä paistanut aurinko silotti kyllä ne rypyt rakkaudessa.
Tokihan reissuun mahtui myös näitä hetkiä, kun heitti helliä ajatuksia ajalle, kun sai matkustaa ilman lapsia. Esimerkiksi silloin, kun harvinaisen kaoottisena yönä saa lapsen pissavahingon päällensä (no, eipä ainakaan mennyt sänkyyn) ja samaan virtsaiseen hengenvetoon toteaa, että enpä sitten pakannut itselleni varayöppäriä tai mitään sellaiseksi kelpaavaakaan. On nyt siis tullut omakohtaisesti koettua, että pissaisissa vaatteissa EI ole mukava nukkua, jos joku sitä olisi erehtynyt epäilemään.
Ja sitten oli näitä äitiyden tähtihetkiä, kun huomaat syöttäväsi puolivuotiaalle vanhentunutta vauvanruokaa ja ostat kaupasta hedelmäsosetta, joka syystä tai toisesta paljastuukin vain yli 12-kuiselle sopivaksi. Tietysti sen jälkeen, kun se on jo syötetty pillistä alas. Mutta hengissä selvittiin kaikki, ja ainakin päällisin puolin terveinä.
Ja jos oma tyriminen ei riittänyt, niin lisämaustetta reissuun toi esimerkiksi maanjäristys, johon oli varsin viehättävää herätä klo 5:20. Koko sänky heilui ja lamput huojuivat, ja hetken siinä sai pikakelata ajatusprosessia, että mitenköhän nämä lapset tästä pitäisi kainaloon kaapata ja kuinkakohan kymppikerroksesta tuonne alas pääsee. Sen verran kuitenkin minunkin maitoaivoni toimivat, että koska astioita ei tippunut kaapeista lattialle, niin kauhean kova hätä ei voinut olla. Hetkeksi kyllä sydän kävi kurkussa.
Luonto näytti myös voimansa sinä yönä, kun mies saapui pika-aurinkolomalleen. Malagan yllä oli nimittäin niin paha ukkosmyrsky, että sinne ei yksikään kone voinut laskeutua, eikä myrsky liikkunut mihinkään. Upean valoshown siis sain kokea sieltä kymppikerroksesta, mutta vähän joutui sitä sydäntä taas kurkusta alas nieleskelemään, kun lennon seurantapalvelu ilmoitti, että lento on seurannan ulkopuolella juuri silloin, kun sen piti laskeutua. Lento oli kääntynyt Alicanteen tankkaamaan ja tuli muutamia tunteja myöhemmin. Hei hei sen(kin) yön yöunille.
Mutta kaiken kaikkiaan loma oli aivan ihana. Tuli tarpeeseen ja kelpaisi vaikka heti uudestaan. Kun sai kahden ja puolen viikon ajan katsella toistaan upeampia auringonnousuja meren yllä, ymmärsi hyvin, miksi monet muuttavat Aurinkorannikolle talvea pakoon. Poikakin totesi eräänä aamuna auringonnousua katsellessaan, että ”lisätään tuohon toinen punainen siipi niin sitten on punainen lentokone.”
Taisi se sykähdyttää siis pienempiäkin reissulaisia.
