Meillä on menossa vaihe, jossa poika nukkuu kiltisti yönsä. Siis täysiä yöunia, ilman minkäänlaisia merkittäviä inahduksia tai interventioita. Ihanaa!

Paitsi että perheen unen määrä taitaa olla vakio. Viime raskaudessakin vaivannut unettomuus on löytänyt tiensä tähän osoitteeseen ja kun soppaan lisätään vielä tämä elämän tämänhetkinen ruuhkaisuus, joka surraa päässä pahemmin kuin mikään lsd, niin eipä tarvitse pelätä niiden mustien silmänalusten lähiaikoina häipyvän. Yhtä hyvin ne voisi vaikkapa piirtää tussilla.

Kello on nyt 04:50 tätä kirjoittaessani ja takana on melkein kolme tuntia valvomista. Kahden ja puolen tunnin sängyssä pyörimisen, vuorotellen miehen ja koiran kainalossa nukkumisen, vesilasista hörppäilyn ja vessassa ravaamisen ja puhelimella erilaisten valaisimien googlettamisen jälkeen päätin luovuttaa ja hakea läppärin sänkyyn.

Tekstin laadusta en sitten mene takuuseen, mutta eipä se rima kovin kummoinen muutenkaan ole.

Ja ei, en ole vieläkään oppinut juomaan sitä kahvia. Tai kysykääpä huomenna uudestaan.