Paluu arkeen

Vaikka äitiyslomalaisen päivät seuraavat toisiaan kutakuinkin samanlaisina tässä pyörityksessä, on arkiviikoissa huomattavissa selkeä syklisyys.

Viikonloppu on yhtä kuherruskuukautta, koska se mahdollistaa ylimääräisen tunnin (pätkittäisiä) yöunia ja muutenkin sen, että on toiset apukädet saatavilla jatkuvasti. On aikaa puuhastella yhdessä perheenä kaikkea mukavaa valoisan aikaan ja ehtii ehkä jotain jopa yksinkin tekemään. Tai ainakin se mahdollisuus on olemassa ja se jo itsessään tekee ilmasta kevyempää hengittää.

Maanantai on perjantain jälkeen yksi arkiviikon parhaista päivistä, koska viikonlopun jälkeen olo on energisempi ja aikaansaava, kotitöitä tulee tehtyä ja lasten kanssakin on mukava puuhastella. Lapsetkin ovat yllättävän hyväkäytöksisiä.

Sitten tulee tiistai ja todellisuus lyö vasten kasvoja. Arjen pyöritys yksin onkin enemmän syvältä kuin maanantai antoi ymmärtää. Lapsetkin ovat tajunneet, että isi on töissä ja äitiä vähän nyppii. Mikään ei suju, kukaan ei nuku. Viikonloppuna (mahdollisesti) siivottu kotikin on jo kuin pommin jäljiltä.

Keskiviikko. Kuka ikinä keksikään sitä kutsuttavan pikkulauantaiksi?! Ei ainakaan lapsiperheelliset.

Torstai lusitaan kasaantuneen univelan sumussa. Jos edes muistetaan enää, että mitkä ovatkaan ne seitsemän viikonpäivää. Aivosolut kun ovat paenneet jo vehreämmille nummille.

Perjantai. Perjantai!!! PERJANTAIIIII!!! Kun mies tulee töistä työviikkonsa päätteeksi, on vastassa riemukas perhe. On vaikea peitellä sitä riemua, kun saa lapset nakattua miehen syliin ja mennä itse vaikkapa laittamaan ruokaa. Ihan rauhassa. Melkein yksin.