Pieniä ihmeitä

Pysähdyinpä hetkeksi taas ajattelemaan sitä, kuinka onnellinen olen nykylääketieteestä.

Kuten olen täällä blogissakin maininnut, ei Tirppa saanut alkuaan kertapolkaisulla hääyönä, eikä useammalla polkaisulla sen jälkeenkään. Tarvittiin avuksi lääkäreitä ja lääkkeitä, oman piikityspelkonsa voittamista ja monta ultraamista, ennenkuin tämä nykyinen mamma ja entinen maho saatiin ovuloimaan. Onneksi meidän hoitotausta jäi niinkin lyhyeksi, ensimmäisestä kunnon hoitokierroksesta sai luomuhedelmöittymisellä alkunsa ihana pieni poika. (Ja mulla muuten ON tallella se kuva kypsästä munasolusta, josta tosiaan tämä meidän pieni ihme syntyi. Sellainen iso ammottava aukko – voi että mikä erävoitto jo se silloin oli).

Ilman lääketieteen tuomia apuja voisi hyvinkin olla, että tässä ei nyt oltaisi vanhemmuutta ihmettelemässä ja kasvukipujen kanssa tuskailemassa. Tai vaikka hyvällä onnella olisi luomuraskautuminen tapahtunut jollakin hyvin piinallisen pitkällä aikavälillä, niin olisi hyvin mahdollista, että synnytyksestä ei olisi selvinnyt minä tai vauva tai molemmat. Oli nimittäin varsin jääräpäinen perätilatapaus ja vaikka lantion mitat olivat riittävät tai vähintään raja-arvolla, niin silti en uskaltanut alateitse riskien vuoksi synnyttää, vaan valitsin sektion. Viimeiseen asti päältä päin tunnustellen vauva vaikutti olevan raivotarjonnassa, eli vanhoina not-so-hyvinä aikoina olisi varmaankin menty soitellen sotaan alatiesynnyttämään. Karmea ajatus.

Nyt täytyy sitten uskaltautua miettimään, että mitä seuraavaksi? Täysin luomusti ja rennolla otteella tuskin seuraavaa lasta saamme, kun eivät nuo kuukautisetkaan ole tänne löytäneet (kiitos vain isä kysymästä), eli lääketiedettä täytyy todennäköisesti sotkea soppaan edes jonkin verran. Vielä ei kyllä pää kestä ajatella niitä monen sadan euron ovulaatioita, kun jornitään menemään kuin kiimaiset teinit (ilman sitä kiimaa), jotta saadaan lapsi (ehkä) aluille.

Kateeksi käy niitä onnekkaita, jotka voivat vain luottaa siihen, että tulee jos on tullakseen.