Pohdiskelua suklaalevyn takaa

Hieman nyt ihmetyttää tämä nykyaika, sanoi markka-ajan hurmosmamma. Äitiysblogeja selatessa tuntuu väistämättä siltä, että tällä hetkellä on trendikästä olla äiti, jota äitiys ei muuta tai hetkauta kummemmin. Tärkein asia, mitä täytyy blogeissa kuuluttaa, on se, että äitiys ei nimenomaan ole muuttanut itseä ollenkaan. Käytetään sanaa helpottunut siitä, että ei ole ihmisenä muuttunut eikä elämäkään muuttunut radikaalisti vauvan myötä.

Tätä elämän muuttumattomuutta kuuluu valokuvata someen jatkuvasti, eli siis nimenomaan kuvata tilanteita, joissa vauva ei ole mukana tai joissa vauva on mukana käsilaukun roolissa. Kuvauksen kohteena leivokset, kahvit, samppanjat, vaatteet ja maisemat. Ei siinä mitään, mutta kun tämä kuvaaminen tuntuu nimenomaan lisääntyneet vauvan tulon myötä. Onko tarve huudattaa maailmalle, että täällä ei ole mikään muuttunut ja samalla kuitenkin todeta että oma lapsi on maailman tärkein asia?

Blogeissa olen nähnyt myös puhuttavan äitiyden roolista, ja kuinka se ei saa viedä luonnottoman suurta osaa elämästä. Ihmetyttää hieman, kuinka nimenomaisesti biologinen lisääntyminen ja jälkikasvusta huolehtiminen kuvaillaan luonnottomaksi. Tuntuu väistämättä siltä, että lapsen kuuluu istua äidin valmiiseen maailmaan kuin sisustuselementti. Unohdetaanko tässä välillä, että kyseessä on toinen ihminen omine mieltymyksineen, olihan äitikin joskus lapsi?

Ja mistä lähtien mammalandiaan katoaminen on ollut huono asia? Ensinnäkin vauvan tuoma elämän mullistuminen on niin valtava, että en ymmärrä miten kenelläkään riittää päivässä tunnit elämään elämäänsä kuin ennenkin ja samalla huolehtia vauvan hyvinvoinnista ja viettää tämän kanssa laadukasta aikaaa. Lisäksi täällä puolella suklaalevyä ainakin nautitaan lapsen kanssa vietetystä ajasta – siis myös lapsen ehdoilla – eli on yllättävän hauskaa kölliä lattialla ja suoraansanoen spedeillä vauvatyyliin tai katsoa kun vauva läiskii sormiruokaillessaan ruoan aivan totaaliseksi mössöksi. Sotkua syntyy, mutta se on elämää.

Samaan hengenvetoon täytyy todeta, että tottakai äidin hyvinvointi on enemmän kuin tärkeää ja jokaisen on hyvä tehdä asioita mistä tykkää oli se sitten kahveja, samppanjaa tai vaatteita. Ei ole reilua pienelle vauvalle olla äidin ainut henkireikä ja onnellisuuden lähde, sellaista taakkaa ei jaksaisi edes aikuinen kantaa. Mutta en myöskään ihan ymmärrä vauvan samaistamista juurikin käsilaukkuun. Mitä erityisen hienoa ja kuvaamisen arvoista siinä on, että vauva istuu päivästä toiseen tylsistyneenä kahvilan syöttötuolissa äidin viettäessä omaa laatuaikaansa tai kulkee mukana turhautuneena näyttelyissä ja muissa riennoissa? Vai olisiko mahdollista valita vaikka kahvila, jossa olisi leikkipaikka?

Ja minusta olisi hurjan mukavaa nähdä blogeissa myös sen kahvikupposen lisäksi kuva lapsesta, jonka silmät tuikkivat innosta kun saa äidiltään jakamatonta huomiota, kuten elämän tärkein asia ajoittain ansaitsee. Ja tässä kuvassa ei todellakaan haittaa, jos paidassa on tahra.

[Hurmosmamma], joka taitaa syödä aivan liikaa suklaata