Ryhävalaasta lypsylehmäksi

Sanotaan, että vasta sitten tietää mitä on olla nainen, kun on ollut raskaana. Kuinka upeaa onkaan seurata, miten kroppa muuttaa muotoaan, kuinka tämä pyhättö venyy ja paukkuu täysin muodottomaksi ja (melkein) takaisin ja kuinka yhtäkkiä vartalosi ei olekaan enää omaasi, vaan sitä väijyvät erinäiset haaskalinnut kuten työkaverit, kukkahattutädit ja tietysti vauva.

Aika nopeasti sympaattiset ”kyllä se jo vähän näkyy” -kommentit muuttuvat päivittäiseksi taivasteluksi vatsan koosta ja sanat muhkea, valtava ja vyöryä alkavat olla arkipäivää. Tähän kun lisätään tuijotukset, ymmärtäväiset hymyt ja nyökkäykset vastaantulijoilta (onko tämä joku mammamafian salakieli, jota en vain ymmärrä?) ja viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäpätöisimpänä satunnaiset vatsan lääppimiset mitä kummallisimmilta puolitutuilta, alkaa sitä siroimmallakin raskausmahalla varustettu pikkuhiljaa tuntea itsensä ryhävalaaksi ja yhtä seksikkääksi kuin keskiverto kumisaapas.

Uusi uhkea ulkomuoto kilvoittaa myös ventovieraat arvuuttelemaan vauvan sukupuolta, vaikka se olisi moneen otteeseen jo varmistettu ultrassa. Kyllähän naapurin Martta nyt päältä päin paremmin näkee, että tyttö on tulossa kun vatsa on niin tasaisen leveäja tynnyrimäinen. Kiitos samoin, Marttaseni. Ja kiva kun tunnustelet niitä potkuja, ja kyllä, se on napa joka siinä pullottaa.

Kun pallomaha on vihdoin tyhjennetty vyölaukuksi, alkaa naisen upea rooli vauvan tuttina ja raapimispuuna. Etureppu lerpattaen on mukava rentoutua imetyshetkeen, kun vauva nyhtää nännejä kuin viimeistä päivää eri ilmansuuntiin ja kynsii raskausarpien viiruttamaa ihoa. Lisätään tähän vielä Martan utelut maidon noususta ja riittävyydestä sekä vanhempien sukulaisten tuijotuksen lypsytapahtumaa seuratessa (vaikka vaihtaisit huonetta, kummasti se rollaattorikin liikkuu tämän shown perässä), niin ei voi kyllä muuta todeta, että ehkäpä sanonta on oikeassa. En todellakaan tiennyt, että naiseus voi olla näin ihanaa.

[Hurmosmamma]