Sairaalaelämää

Seuraa avautumista synnytyksen jälkeisestä ajasta sairaalassa.

Ymmärrän, että sairaalan ei ole tarkoitus olla mikään hotelli. Tosin sekään ei konseptina ole ihan vieras, ei edes täällä Suomessa saati sitten maailmalla. Mutta se olkoon toinen tarina se.

Mutta onko se liikaa vaadittu, että tyynyt eivät hiostaisi niin, että hiukset ovat hormoonihiestä liiskana? Tai että valitessasi olla pukeutumatta sairaalakaapuihin koko sairaala-aikaa, sinua ei katsota kuin kerettiläistä, joka selvästi tekee elämästään aivan liian mukavaa. Sehän ei sovi ollenkaan äitiyden kanssa yhteen. Ja olisittepa nähneet erään kätilön naaman, kun näki minun katsovan Orange is the New Blackiä ipadilta vauvan nukkuessa vieressä. Olisihan minun nyt vähintään pitänyt tuijotella vauvaa sentin etäisyydeltä. Tai pumpata vaikka maitoa kolmekymmentä litraa, että varmasti on sitä sitten tilattuna, kun vauva sitä tarvitsee. Ja mitä, eikö sairaalaruokakaan miellytä? Luulisi nyt pienen lautasellisen keittoa riittävän synnytyksen jälkeen ja maidon noustessa!

Ensimmäisellä kerralla kaikki oli vielä niin uutta ja ihmeellistä, että sairaalassa oli kohtuullisen siedettävää viettää aikaa, karmeasta elokuun helteestä huolimatta. Perhehuoneella oli suuri osuus asiaan, siellä sai sentään olla kutakuinkin rauhassa ja mikä tärkeintä, perheenä. Tällä kertaa perhehuone oli jaettu kahteen, joten voitte kuvitella, että sitä omaa tilaa ei paljoakaan ollut. Eikä varsinkaan tilaa olla perheenä, taapero ja mies sairaalassa vierailemassa. 

Huonekaverini oli onneksi oikein mukava ja onnittelut hänelle myös mukavasta ja kohteliaasta miehestä, joka esimerkiksi haki minullekin ruoan huoneeseen, jos oli tilanne päällä vauvan kanssa. Mutta kyllä on sairaalan toiminta tehostettu huippuunsa, kun meitä molempia hoiti eri kätilöt eri aikoihin, joten ovi kävi enemmän kuin Stockan Hulluilla Päivillä ja ne yöt sitten vasta hulluja olivatkin. Vaikka tuoreiden äitien pitäisi kuulemma ehdottomasti levätä.

Kaksi yötä valvoin synnytyksen vuoksi ja kolmannen sairaalassa. Sen jälkeen olin jo niin valmista kauraa, että sairaalasta lähtisi joko minä tai järki tai molemmat. Näinä hetkinä kiitän onneani siitä, että mies on juristi ja sai neuvoteltua meidät varhennetusti sairaalasta kotiin (varhaisen lapsivedenmenon vuoksi meidän olisi pitänyt olla 2 vuorokautta).

Minun änkyttämistänihän ei kukaan kuunnellut, olinhan vain hormonihuuruinen äiti.