Se on loppu ny!

Nimittäin imetys. Tai meijerituotanto, terkkuja vaan isälleni ja muille asiasta kiinnostuneille.

Nyt kuulemma pitäisi tuntua jotenkin äärimmäisen vapauttavalta, kun on saanut oman kroppansa takaisin, tai jotain. Tai sitten pitäisi olla hormonihuuruisessa haikeuden ryöpyssä ja fiilistellä niitä hetkiä, kun vielä imetti.

Ihan nyt rehellisyyden nimissä ei kyllä tunnu oikeastaan yhtään erilaiselta. Paitsi että aamuisin pitää jaksaa nopeammin vääntäytyä hakemaan maitopulloa.

Ehkä olisi tuntunut erilaiselta, jos imetys olisi loppunut muusta kuin omasta päätöksestä. Tai kertaheitolla. Tässä on jo kuitenkin useita viikkoja takana pelkällä aamuimetyksellä, eli olen saanut jo haikeiluni haikailla (kai?) ja hypeksiä vapauden vihreillä nummilla (tätä tein kyllä reissussa – mietin useasti, että missä ihmeessä sitä aina imettäisi kun tuollaisen wannabe-taaperon kanssa julki-imetys on aikamoinen show).

Jäljellä ovat painovoiman elävät todisteet, ystäväni lapaset. Tai oikeastaan me yritämme vasta ystävystyä.