Sisar hento valkoinen

Minussa ei ole tippaakaan sairaanhoitajan vikaa. Itseasiassa täytyypä koputtaa puupäätäni, kun en ole pojankaan kanssa joutunut vielä pahempia haavoja tai ruhjeita hoitamaan, vakavammista tilanteista puhumattakaan. Pahin tapaus taitaa olla päälleen putoaminen nojatuolista, ja sehän nyt on kaiketi aika peruskauraa. (Vaikka kieltämättä hieman ihmettelin muskarissa, kun meidän poika näytti mustelmineen ihan katutappelijalta ja muut olivat niin silosia ja ilosia).

Ystäväni ansiosta kuitenkin onneksi havahduin siihen tosiasiaan, että en oikeasti osaisi edes toimia lapsen tai varsinkaan vauvan kanssa tosipaikan tullen. Tämän ajatuksen siivittämänä kävin siis viikonloppuna ensiapukurssin, jossa keskityttiin aikuisten lisäksi lapsiin ja vauvoihin. Nyt täytyy vain toivoa, että opit menivät selkärankaan. Ja oli muuten valaisevaa, suosittelen ehdottomasti kaikille ja varsinkin pienten lasten vanhemmille.

Nimittäin kokemuksen ei kovinkaan syvä rintaääni täällä nyt jakaa yhden elämäni harvoista läheltä piti -tilanteista. Olin silloisen poikaystäväni kanssa tullut kotiin kohtuullisen kosteata iltaa viettämästä ja pikkutunneilla kävimme nukkumaan niin, että poikaystäväni nappasi jonkin geneerisen parasetamolitabletin krapulaa ennaltaehkäisemään. Kuluu hetki jos toinenkin, kunnes minut tökitään hereille sameasta unestani ja minulta kysytään, että näyttävätkö kasvoni oudoilta. Muistaakseni raotin mahdollisesti yhtä luomea ja tokaisin hyvin äkäisesti että ihan normaalilta näyttää, nytpä se turpa rullalle. Poikaystäväni päätti kuitenkin käydä itse peilistä katsomassa ja tulikin hetken kuluttua takaisin makuuhuoneeseen näyttäen kutakuinkin Eileen Wuornosin ja Lordin rakkauslapselta, kun oli saanut tabletista allergisen reaktion. Tuli muuten aika äkkiä noustua sängystä hakemaan epipen -kynä, jonka poikaystäväni joutui kylläkin itse reiteensä iskemään, kun minä suurinpiirtein juoksin pientä ympyrää paniikissa kuin kalkkuna ennen kiitospäivää.

Että ei ehkä se hienoin hetkeni.