Sukupuolipohdintaa

Olen useammasta tuutista nyt kuullut, kuinka jokainen äiti tarvitsee tyttären. Tai kuinka ihanaa, että pääsen nyt ostelemaan tyttöjen juttuja. Minun pitäisi kai nyt olla siinä kuuluisassa vaaleanpunaisessa vauvahattarassa.

Mutta kun en voisi olla asiasta enempää eri mieltä. 

Uskon, että äidin ja pojan suhde voi olla aivan yhtä läheinen kuin äidin ja tyttären. Uskoisin tässä taustalla olevan enemmänkin luonteet ja kemiat ja se, kuinka suhdetta on vuosien varrella rakennettu. Itselleni on tärkeää harrastaa pojan kanssa, viettää aikaa ja kehittää omia leikkejä ja juttuja. Äidin ja pojan laatuaikaa – vaikka konseptina tämä ei taidakaan olla kovin tunnettu. Mutta se on varmasti erilaista kuin isän ja pojan laatuaika, ja hyvä niin. 

Toki toivon, että pääsen tulevan tyttäreni kanssa viettämään äidin ja tyttären laatuaikaa. Varmasti on jotain tyttöjen juttuja, joita minä ymmärrän paremmin kuin mieheni ja vastaavasti poikien juttuja, jotka ovat enemmän mieheni alaa. Mutta se, että olen itse ollut tyttö, tai että pääsen kasvattamaan tytön tähän maailmaan ei millään tasolla tai tavalla tunnu paremmalta vaihtoehdolta kuin pojan kasvattaminen tähän maailmaan. Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että pääsen (toivottavasti) kasvattamaan molemmat. Olisin myös äärimmäisen onnellinen kahdesta pojasta.

Mitä vaaleanpunaiseen hattaraan tulee, se ei vain istu tyyliini. En osaa hörsköttää joka hörhelöä, vaan ostan nyt tytön vaatteita aivan samalla innolla ja tyylillä kuin pojankin vaatteita. Ja ei, vaaleanpunainen ei kummallakaan lapsella niissä vaatteissa dominoi. Eikä vaaleansininen. 

Mutta sen kyllä myönnän, että tytölle tulee ostettua paljon mekkoja. Samalla tavoin kuin pojalle kauluspaitoja. Eli ei tässä ole sukupuolineutraaliudesta tietoakaan, vaikka en siinä vaaleanpunaisessa hattarassa antaumuksella pyörikään.