Tapakasvatusta

Olimme tuossa parisen viikkoa sitten parin ihanan blogimamman kanssa Fazerilla aamiaisella. Nautimme siitä, että saimme syödä aamiaistamme rauhassa ilman huollettavia ja syötettäviä, kasasimme lautasellemme herkkua herkun perään ja jutustelimme mukavia niin lapsista kuin muustakin.

Sitten tapahtui se pysäyttävä hetki, kun erehdyimme vilkaisemaan naapuripöytään. Siinä istui perhe kolmen lapsensa kanssa, joista nuorin oli ehkä juuri täyttänyt vuoden. Perhe istui siinä seesteisen näköisenä, söi rauhallisesti ja jutteli. Kukaan ei kiekunut, heitellyt ruokaa tai ruokailuvälineitä, kieltäytynyt syömästä tai vaatinut syödä jotain lautasliinan ja suolasirottimen väliltä. 

Taisin vajota parisenkymmentä senttiä alaspäin sohvallani, enkä ainoastaan siitä syystä että olin syönyt varmaankin lapseni elopainon verran ylimääräistä aamiaista.

Viimeinen niitti tuli siitä, kun tämä yksivuotias valkoisessa neulepaidassaan joi siististi itse lasista. Mustikkasmoothieta. Ilman ruokalappua.

Olen kyllä missannut jonkun memon siitä, kuinka tuollaisia lapsia kasvatetaan.