Tässä on hyvä.
Sain eilen ilon ja kunnian olla mukana äärimmäisen mielenkiintoisessa bloggari-illassa makeisvalmistaja Pandan kutsuvieraana. Oli pakko heti tulla inspiroituneena kirjoittamaan, vaikka se tietää todennäköisesti silmäpusseja, jotka roikkuvat navan sijaan sitten polvissa. Ei haittaa.
Illan aiheena oli arjen nautinnoista koettu syyllisyys ja kuinka se tuoreen tutkimuksen mukaan vähentää tyytyväisyyttä elämään. Asiasta oli keskustelemassa myös huikea psykologi Annemari Heikkilä. Ilta herätti paljon keskustelua siitä, kuinka me ihmisinä toimimme ja kuinka yritämme liiaksikin hallita elämäämme, ajatuksia ja tunteita myöten.
Jos jokin ihmisryhmä tuntee syyllisyyden taakan harteillaan tässä maailmassa, niin se on tuoreet äidit. Koska kyllähän me tiedämme, että niin tai näin niin ei ikinä oikein päin ja sen seurauksena ne lapset kieroon vasta kasvavatkin. Kuinkas tuokin äiti kehtaa olla imettämättä tai hyi kamala kun imettää taaperoikäistä. Tai lapsen ei pitäisi antaa katsoa televisiota ennen ylioppilaaksi pääsyä ja sokeria varsinkin pitäisi hullunkiilto silmissä välttää. Yksikin Pikku kakkonen tai muumikeksi ja se on kuulkaas menoa turmion tielle.
Ja sitten on ne raskauskilot. Kyllähän ne pitäisi saada hetkessä pois, tai ei niitä oikeastaan saisi tullakaan paitsi että jos niitä ei tule niin kyllä pitää tehdä lastensuojeluilmoitus jo ennakkoon tai vähintäänkin nyt vähän twiitata asiasta. Edesvastuutonta. Ja ei se imetys nyt niin paljoa kaloreita vaadi, että kyllä tuo suklaan puputus on vain itsepetosta ja aiheuttaahan se mahanpurujakin, että nyt vain sitä sellerinvartta järsimään (mutta ei bloody maryssa!).
Mutta kaiken huippuhan on se, jos erehtyy tästä kaikesta stressaantumaan. Kyllä sitä pitäisi olla stressitön hyvä äiti, vaikka jos valloilla olevaa normiviidakkoa ehtii yhtään seuraamaan, se on täysin mahdotonta. Ja silti meitä ihan tarpeeksi suoraan kasvaneita ihmisiä on maailma täynnä. Ei sitä nyt vatupassilla tarvitse mitata.
Äitini ehdotti minulle mindfulness-kurssia, kun puhisin hänelle korvat punaisena ja sieraimet suurina taas arkipäivän kommelluksiani lapsihulabaloon keskellä. Taisin saada oman kurssini tuolla Pandan illassa, kun maistelimme suklaata hitaasti ja keskittyen. Kunpa sitä muistaisi tässä ruuhkavuosien keskelläkin imeskellä omaa elämäänsä pala palalta, koska totuushan on, että en koskaan enää tule olemaan tilanteessa, jossa esikoispoikani on kaksi vuotta ja tyttäreni kaksi kuukautta. Tämän hetken dynamiikka on kaikessa rankkuudessaan niin ohikiitävä, että se saattaa sulaa sormiin jo ennen kuin ehtii edes kielen päälle. Ja se kyllä varmasti harmittaa jälkikäteen paljon enemmän, kuin ne selkää pitkin valuneet puklut tai kiukuttelut siitä, kun duplotorni kaatuu.
Joten istun pimeässä tätä kirjoittamassa, suussa pala suklaata sulamassa. Ehkä huomenna olen kärsivällisempi äiti. Ehkä en. Mutta ainakin yritän jälkikäteen muistaa, millainen olin. Ja varsinkin, kuinka ihania nämä lapset olivatkaan, juuri tänä kyseisenä päivänä. Tässä on juuri nyt hyvä.
