Teoista sanoihin

Ensimmäiset sanat ovat maagiset. Vielä maagisempaa on, kun sanoja alkaa putkahdella siellä täällä. Ohikiitäviä hetkiä, joissa löytää itsensä ihmettelemästä, sanoiko se nyt todella niin? Omaa kuuloaan ja järkeään tulee epäiltyä lähes päivittäin.

Yhtäkkiä verbaalisesta kommunikoinnista onkin tullut kahdensuuntaista, monologien aikakausi on ohi. Lapsi osaa ilmaista janonsa pyytämällä (ve)ttä, kertoa (hyvänä päivänä) kakasta vaipassa sanomalla kakka. Lempikirjassa esiintyvä matonen saa aina ison virneen saattelemana sanan toukka kajahtamaan ilmoille, hyvin harkitusti ja ylpeänä.

Puheen kehittymisen myötä tulee vastaan todella veikeitä tilanteita, kun lapsi nostaa puhelimen (tai pikkuauton tai marakassin tai minkä vaan) korvalleen ja korkealla äänellä sanoo haloo. Äiti taitaa puhua liikaa puhelimessa, moottoriturpa mikä moottoriturpa. Poika taapertaa kirja toisensa jälkeen luokse kailottaen innoissaan äitiäitiäitiäiti, jotta pääsisi syliin lukemaan ihania kirjojaan.

Ja vaikka välillä uudet sanat selvästi hapuilevat eikä äiti niitä toistoista huolimatta ollenkaan tajua, on liikuttavaa huomata, kuinka hauskaa lapsesta on matkia vanhempien äänteitä ja sanoja. On uskomatonta, kuinka joskus lapsen suusta pääsee toistettuna täydellisenä vaikkapa sana päärynä, kun aivot ja suu opettelevat yhteispeliä ja fonetiikan saloja. Ja eläinäänien matkiminen se vasta hauskaa onkin, tiput sanovat piippiippiip, hanhet waawaawaa ja lammas mää. 

Tästä se alkaa, meidän vuoropuhelu. Ennen kuin huomaankaan, osaa lapsi verbaalisesti jekuttaa, manipuloida ja saada tahtoaan läpi. Komentaa se osaa jo nyt, sen verran vaativaan sävyyn sitä vettäkin jo pyydetään. Tai telkkaria päälle ojentamalla kaukosäädintä. Demokratia ei valitettavasti ole vielä vain löytänyt tietään meille.