Unenlahjoista

Olen toisen lapsen myötä ymmärtänyt, miksi esikoinen oli niin herkkäuninen, vaikka olevinaan yritimme tähdätä siihen, että poika oppisi nukkumaan myös melussa. Syy taitaa olla siinä, että talo nyt on vain yllättävän hiljainen, jos siellä oleskelee yksi aikuinen ja yksi vauva. (Siis niinä hetkinä, kun seinistä ei kimpoile ihanaa rääkymisen kakofoniaa.)

Vaikka joskus imuri olisikin päällä tai tiskikonetta tulisi täytettyä, suuri osa päivästä – jos sen vietti kotona – oli kuitenkin varsin hiljaista. Ihanan hiljaista, näin jälkikäteen ajatellen.

Toisen kohdalla on sydän noussut välillä kurkkuun unien puolesta, kun ovia ja leluja on paiskottu, uhmaisena kiljuttu ja astioita kolisteltu ihan huoletta pienten vauvakorvien juuressa. Koirakin erehtyy välillä haukkumaan silläkin uhalla, että siitä on uhkailtu tehtävän muhvi. Mutta niin vain sen sydämen on saanut nielaista takaisin paikoilleen, koska eipä tuo pikkukakkonen paljoa äänistä välitä. Paljon vähemmän kuin hereillä oleva äitinsä.

Mutta sitten siihen kolikon kääntöpuoleen. Nimittäin niihin harvoihin hetkiin, kun saa olla vauvan kanssa kaksin kotona ja vauva on vielä ihanasti unessa mies- ja koiraporukan lähtiessä ulos ovesta. Varsin univelkainen äiti kömpii huokaisten peiton alle ajatellen, että edessä on ihanat tunnin pituiset unet – se kuuluisa kotiäidin korjaussarja – ilman mitään häiriötekijöitä.

Valitettavasti se ihana hiljaisuus on kuitenkin se häiriötekijöistä suurin. Epäilyttävä rauha, jonka vallitessa on ehdottomasti herättävä hälytystilaan.

Ja äiti kipittää taas jääkaapille hakemaan lisää kokista.