Vaihda vapaalle

Heräsimme miehen kanssa siihen todellisuuteen, että emme ole olleet kunnon treffeillä sitten tytön syntymän kun vähäiset yrityksetkin ovat vesittyneet kuumeen tai muun myötä. Eli noin kahdeksaan kuukauteen. Joten eräänä sunnuntaina päätimme mennä ihan rehellisesti elokuviin.

Muistan nuorempana ihmetelleeni, että miten jotkut eivät käy leffassa moneen vuoteen. Ajatus tuntui aivan käsittämättömältä, mutta niin vain sitä itsekin solahti siihen perheellisten ruuhkaiseen sakkiin, joille leffassa käyminen on harvinainen tapahtuma ja todellista arjen luksusta nuoruuden ajan tappamisen sijaan. En edes muista minkä leffan olin nähnyt ennen tätä.

Kävimme katsomassa The Big Shortin ja se oli aivan älyttömän hyvä. En tiedä oliko syynä se, että leffa oli oikeasti hyvä vai olisikohan sama reaktio tullut vaikka Sharknado 3:sta (joka on muuten Netflixissä ja yritän suostutella miehen sen joskus kanssani katsomaan, koska kyseessä on oltava elokuvahistorian potentiaalisesti huonoin pätkä, mutta se onkin sitten aivan toinen tarina). Jo ainoastaan se, että sai istua paikoillaan muutaman tunnin ja syödä litratolkulla popcorneja oli jo aikamoinen elämys.

Löysin itseni myös huokailemasta miehelle, kuinka ihanaa oli kävellä ripeästi leffateatteriin. Siis ilman poikaa, joka haluaa heittää kiviä viemäreihin tai kurkkia ränneihin, tai tytärtä, jota pitää lykkiä vaunuissa. Eli siis ihan vain harppoa pitkiä askelia kaksin. 

Ja sitten kun vastaan tuli vielä iäkäs mies kirkkaanpunaisessa toppatakissa ja kiiltävissä kultaisissa trikoissa, oli elämysiltani täydellinen. Sitäkään en olisi huomannut, jos olisi pitänyt naulita katse lapsiin.