Vihdoin!

Blogi on viettänyt pientä hiljaiseloa viime aikoina, kun kotona on puolestaan vipinää ja vauhtia riittänyt. Meidän pieni pikkusisko nimittäin vihdoin päätti putkahtaa maailmaan raskausviikolla 41+4. Hyvää kannatti odottaa ja muita ajan kultaamia ajatuksia tähän. Olihan ne viimeiset päivät lievästi ilmaistuna pitkiä ja etenkin, kun kovasti toivoin, että synnytys käynnistyisi spontaanisti eikä sairaalassa käynnistettynä. Ja suuri toive oli myös synnyttää alateitse tällä kertaa, kun esikoisen kanssa en perätilan vuoksi sitä halunnut tehdä.

Säästän teidät tarkemmalta synnytyskertomukselta, mutta listaanpa muutamia ensipäivien mietteitä tähän.

Ensinnäkin, synnytyskipu yllätti kaikkea muuta kuin positiivisesti. Kyllä siinä unohtui kaiken maailman syvähengitykset ja kehiin astui ihan puhdas primitiivinen ulina, kun supistukset kahden valvotun yön jälkeen iskivät kunnolla uuden vaihteen silmään. Ne, mitä luulin lapsiveden menon jälkeen kivuliaiksi supistuksiksi, olivat pelkkää hellää tuutulaulua. Tosin toimimatonta sellaista, koska kuitenkin valvottivat.

Toiseksi, epiduraali on ystävä. Kyllähän siinä ehti ihan vitsiä vääntää kun oli lääkitys kohdallaan, eikä ponnistaminenkaan tuntunut pahalta, itseasiassa se oli synnytyksen hauskin osa. Siitäkin huolimatta, että se piti suorittaa aikamoisella vauhdilla vauvan sydänäänten heikkenemisen vuoksi.

Kolmanneksi, miten nämä vastasyntyneet tuntuvatkaan nyt toisella kierroksella niin helpoilta? Nukkuvat paljon ja pitkiä pätkiä, syövät ja välillä töräyttävät vaippaan. That’s it. Miten ensimmäisellä kierroksella tuntui, ettei vauvan takia ehtinyt siivota tai laittaa ruokaa ja nyt ehtii molempia ja vielä taapero mukana kuvioissa? Kai tässä on tosiaan elämä siis hiukan opettanut. Myös arvostamaan tätä kaikkea aivan uudella tavalla.

Ja viimeisenä, miten me miehen kanssa olemmekaan jo toistamiseen onnistuneet luomaan jotain noin ihanaa ja ihmeellistä? Pieni tuuheatukkainen tyttäremme (jonka kyllä tukan perusteella epäilisin vaihtuneen synnärillä, jos ei muutoin muistuttaisi veljeään vauvana). Kunpa se ei kasvaisi tästä ollenkaan. Ajatus, joka esikoisen kohdalla tuntui vielä todella vieraalta.