Voihan uhma!

Palataanpas reilu puolisen vuotta takaperin ajassa, kun aloin varmaankin mutisemaan uhmaiästä ensimmäisiä kertoja. En halua edes palata niihin kirjoituksiin, koska todennäköisesti siitä seuraisi sen sortin facepalm, että sitä ei meikkikään peittäisi. Oman tahdon ilmeneminen ja kohtuullinen kieltäytyminen asioista ei näemmä olekaan vielä sitä uhmaa.

Vaikka vielä en olekaan joutunut kantamaan pientä rakkauspakkaustani niska-hanuriotteella kaupasta ulos, niin kyllä jo ensimmäisen kerran on päästy rääkymään Cittarin ostoskärryissä. Syynä niinkin kamala katastrofi kuin se, että ostoskärryihin laitettiin se hetkeä aiemmin pyydetty vesimeloni, eikä se keltainen meloni. Joka siis ei ollut se mitä pyydettiin, mutta selitäpä sitä sitten. Ja tämähän eskaloitui sitten niin, että poika olisi ehdottomasti seuraavaksi halunnut keltaisen paprikan, mutta pojan äiti sattui kahden ja puolen vuoden kokemuksella tietämään, että sitä poika ei kuitenkaan söisi, joten hyllyyn jäi. 

Rehellisyyden nimissä tämä ottaa kyllä hiuuuuuukan luonteelle. Väittely vielä menisikin läpi, mutta tällainen epälooginen rääkymiskeskustelu, jossa mielipide vaihtuu nanosekunnissa laidasta laitaan, on asia erikseen. 

Otetaanpa toinen esimerkki. Poika halusi, että rakentaisin talouspaperirullasta lentokoneen, siinä aamuseitsemän aikaan. No minähän rakensin. Ja sitten tein sen kardinaalivirheen, että kysyin pojalta, haluaako tämä lentokoneeseen peräsimen paikoilleen. Ensin alkoi kovaääninen protesti siitä, että ei varmasti peräsintä. Kun nyökkäsin hyväksyvästi, että selvä, olkoon ilman peräsintä, niin siitähän se riemu sitten lopullisesti repesi, kun kyllähän koneessa nyt pitää olla perä-hähähähäääääbyyäääähähääääää-sin. 

Äiti ei nyt vaan tajua.