Yrjö, purjo ja se sorja norja

Raskauspahoinvointi on kyllä sellainen juttu, että sen muistoja ei kultaa mikään aika. Jos esikoisesta kärsitty pahoinvointi oli kamalaa, niin kyllä tällä kertaa taidettiin viimeksi asetettu rima jopa ylittää. Kaksi kuukautta tuli tälläkin kertaa vietettyä epätoivon syvissä syövereissä sohvan nurkassa asuen ja jatkuvasti vellovassa olossa lilluen.

Minulla ei rehellisesti ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa näiden kahden kuukauden tapahtumista. Tokihan siihen mahtui esimerkiksi kaksi viikkoa Espanjassa, mutta päälimmäinen muistikuva tästä reissusta on se, että yritän epätoivoisesti miettiä mitä syödä ja että popsin oliiveja painaakseni alas painovoimaa kovasti vastustavan oksennuksen. Tämä raskaus taisi pilata minulta oliivit ikuisesti, viime raskaudessa kuopattiin pistaasit. Näitä ei voi yksinkertaisesti enää edes kuvitella syövänsä.

Raskauspahoinvoinnin syövereissä elämästä tuli pelkkää selviytymistaistelua. Jos pääsin päivällä käymään esikoisen kanssa kaupassa, olin oikein ylpeä itsestäni. Jos keksin jotain syötävää, joka maistui edes jotenkuten, pystyin huokaisemaan helpotuksesta (siis vain siksi aikaa kun söin, sen jälkeen paha olo taas palasi). Kovin monena päivänä purskahdin itkuun siinä vaiheessa, kun mies kotiutui töistä. Osaksi helpotuksesta, että olin selvinnyt siihen asti sinä päivänä, osaksi epätoivosta, kun tiesi kokemuksen syvällä rintaäänellä tämän pienimuotoisen helvetin jatkuvan vielä kauan. Elin elämääni tunti kerrallaan selviytyen ja kahteen kuukauteen mahtuu aika monta tuskaista tuntia.

Nyt kun pahoinvointi on lähes kokonaan takana päin, voin pikkuhiljaa alkaa nauttia tästä raskaudesta. Mitä nyt tämä pavlovin koira on ehdollistunut täysin muutamiin pojan äänikirjan musiikkeihin ja iltamurojen syöttäminen pojalle tuottaa tuskaa. Näistä tulee välitön pahan olon flashback. Oli myös aika, kun blogin kirjoittaminen oli todella vaikeaa pahoinvoinnin vuoksi ja vieläkin läppärin avaaminen saa vähän nieleskelemään, mutta eiköhän tästä siedätytä vielä poiskin. Suunta on ylöspäin.

Ja vaikka en alatiesynnytystä ole koskaan kokenut, uskallan uskoa ja toivoa, että pahin tuska tämän raskauden osalta olisi jo takana päin. Olen valmis sietämään vaikka mitä kipua, kunhan se jatkuva elämän supistava vellonta on historiaa, pysyvästi.