Minä en lähtenyt siksi, etten olisi välittänyt. Ero tapahtui, koska joskus suurin rakkaudenosoitus on irti päästäminen – silloin, kun yhtäaikaa rakkauden syvyys ja haavoittuvuus särkee ihmisen sisimmän miljooniksi sirpaleiksi.

 1. Et nähnyt, miten paljon ero sattui

Kun päätin lähteä, se ei ollut hetken päähänpisto. Se oli pitkän sisäisen taistelun lopputulos, jonka hävisin – ja se mursi minut ikuisesti. Kukaan ei nähnyt unettomia öitä, jolloin istuin yksin hiljaisuudessa, yrittäen katkonaisesti hengittää itkuni ja kipuni läpi. En näyttänyt sitä puolta itsestäni kenellekään, en hiiskunut sanaakaan, enkä halunnut syyllistää sinua. Mutta se, että yhtenä päivänä lähdin, ei tarkoita, että ero olisi ollut helppo. Se oli elämäni raskain päätös.

 2. Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta

En ole varma, ymmärsitkö todella koskaan, kuinka syvästi sinuun kiinnyin. Miten turvalliseksi olosi sai minut tuntemaan, miten kevyeltä kaikki tuntui silloin alussa. Hymyilin, kun katsoin kuvaasi. Sydämeni hakkasi, kun odotin viestiäsi. Rakastin sinua joka solullani ilmeisesti enemmän kuin osasit ottaa vastaan. Värisevä sieluni pelkäsi, että pelottaisin sinut pois – ja siinä olin oikeassa. Ja ehkä juuri siksi en sanonut ääneen, miten minä pikkuhiljaa kuihduin varjossasi.

 3. Me emme koskaan saaneet oikeaa mahdollisuutta

Meillä ei ollut räjähdystä, ei enää suurta draamaa. Emme huutaneet enää toisillemme, emme rikkoneet toistemme maailmaa ääneen – me vain hiljenimme. Ja siinä hiljaisuudessa oli enemmän surua kuin missään sanassa, jonka olisimme voineet toisillemme rakkaudesta sanoa. Tuntui siltä kuin olisimme olleet puolimatkassa maailman kauneimmassa rakkaustarinassa, ja sitten eksyimme sumussa eri suuntiin. Se, mikä meistä jäi, ei ollut loppu tai ero – vaan kauniiksi kirjoitettu alku, jota emme koskaan saaneet elää todeksi.

4. En ole vieläkään päässyt sinusta irti

Aika kuluu, mutta rehellisesti sanottuna et katoa mielestäni. On hetkiä, jolloin unohdan – hetkiä, jolloin hengittäminen ei enää satu. Mutta sitten pieninkin muisto sinusta osuu eteeni yllättäen: esine vanhasta asunnostamme, tuttu partaveden tuoksu ravintolassa, ääni joka muistuttaa sinun ääntäsi tai herääminen unesta, jossa näin sinut. Ja silloin olen taas alussa – samassa hiljaisessa surussa, haikeudessa ja erossa, jossa sieluni on ollut siitä asti, kun lähdin.

Yritän olla vahva meidän molempien vuoksi, yritän toistaa itselleni yhä uudelleen ja uudelleen, että tämä oli oikein. Että minun piti valita itseni ennen kuin kadottaisin sinut kokonaan. Mutta rakkaus ei katoa eron jälkeen käskemällä. Se jää ihon alle, kulkee mukana arjessa kuin varjo, jolle ei ole oikeita sanoja tai tekoja.

Ehkä joskus opin elämään tämän kaipuun kanssa. Ehkä jonain päivänä voin katsoa sinua – edes mielessäni – ilman että kosketuksesi kaipuu raapii minua kuin olisin ilman ihoa maailmaa vasten. Mutta juuri nyt, tänään, en ole vielä päässyt sinusta irti. En vaikka lähdin. En vaikka tiedän, että minun pitää.

Jan.