Kolmeen kuukauteen en saanut mieheltäni juuri minkäänlaista toivoa sen suhteen, että parisuhteemme olisi pelastettavissa. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut sanoa tai tehdä toisin, ei mitään mitä hän koki olevansa enää minulta vailla. Hän ei suostunut käsittelemään eroamme ammattilaisen johdolla. Hän otti etäisyyttä, minä annoin sitä vaihtelevalla menestyksellä. Tein ja sanoin asioita, joilla pyrin saamaan hänen huomiotaan, siinä kohtalaisen tasaisesti epäonnistuen ja hetkittäin vain välejämme huonontaen.

Kun päätimme hakea avioeroa koko talven ja kevään kestäneen jahkaamisen jälkeen, luovutin. Hyväksyin kohtaloni olla jätetty osapuoli. Koin, että olin vapaa päättämään elämäni suunnan ihan itse. Muutaman hetken koin olevani paremmassa tilassa.

Mutta mitä tapahtui kun aikaa oli kulunut alle kuukausi eropäätöksen syntymisestä?

Hän havahtui.

Hän löysi tunteita. Tunteita juuri minuun liittyen ja minua kohtaan.

Ne provosoituivat esiin mm. facebook-päivitysten kautta, ja ensin tuli kiukku, loukkaantuminen ja iva tekemisiäni kohtaan. Nopeasti kuitenkin olimme tilanteessa, jossa hän halusikin väliemme lähentyvän, halusi tavoitella ystävyyttä. Olin saatavilla.

Koen tarpeelliseksi selittää, etten ole missään vaiheessa lakannut rakastamasta ja ikävöimästä häntä. Toivoin hyvin pitkään hänen palaavan luokseni. Halusin häntä fyysisestikin ja nautin pienistäkin hyvistä hetkistä, kasvattelin niistä mielessäni suurempia ja merkityksellisempiä kuin mitä ne olivatkaan. Tietenkin petyin ja loukkaannuin kerta toisensa jälkeen, mutten piitannut.

Hän jätti elämääni aukon, ison, tyhjän kolon. Sen täyttäminen tuntui kiireelliseltä ja tärkeältä. Olin ihan tolkuttoman yksinäinen ja takerruin ihmisiin joita saatavillani oli. Tarvitsin uusia ihmisiä, niitä löytyi niin facebookista kuin Tinderistäkin. Halusin kontakteja, viestejä, puheluita. Sain enemmän kuin olin vailla. En uskonut kelpaavani enää kenellekään eron jälkeen, mutta kevään myötä aloin tajuamaan että en ole toivoton tapaus kun vain uskaltaisin avautua ja laskea lähelle. Ihan lyhyen aikaa koin olevani todella matkalla parempaan päin.

Tinder oli hänelle liikaa. Huolimatta siitä, että hän oli toiminut yli puoli vuotta minua kohtaan minun mittapuullani väärin pitäessään tiiviisti yhteyttä työkaverinsa kanssa, hän huomasi olevansa tekemisistäni mustasukkainen. Hän halusi minun korvaavan uudet tuttavuudet hänellä ja minä tein niin. Tehdessäni niin, tiesin, että hetkenä minä hyvänsä hän voi vetää minulta maton jalkojen alta.

Hän alkoi lähettelemään niitä paljon kaivattuja sydämiä viesteissään ja vakuutti niillä olevan merkitystä. Ne saivat aikaan juuri sen reaktion kuin aikaisemminkin asumuseromme aikana; pärähdin parkumaan ääneen. En niinkään helpotuksesta (no kyllä, siitäkin), vaan myös siitä suuresta ristiriitaisuudesta joka elämääni oli juuri tullut.

Eikö hän haluakaan enää avioeroa? Mitä tämä nyt tarkoittaa ja mitä minun nyt kuuluu tehdä?!

On selvää, ettei meillä ole pelisäännöt selvillä. Hän tulee luokseni tiistaina viimeistään. Hän haluaa jutella.

Minua pelottaa, mutta toisaalta… Minullahan ei ole enää paljoakaan menetettävä.