Ihana aamu. Ei kiirettä, herättiin lapsen kanssa hyvin nukkuneina, levänneinä, ilman herätyshälytyksiä. Koira venytteli yhtä kiireettömänä vieressämme kellahtaen vuoronperään molempien emäntiensä kainaloon. Rapsutuksia, uniset aamusuukot. Hyvä olo. 

Jotenkin siinä ajattelin, että haluan tämän päivän kuluvan juuri noin loppuun saakka. Hyvän olon merkeissä. 

Tämän viikon aikana emme loukanneet sanoin tai teoin toisiamme ollenkaan. Hän hoiti velvollisuutensa eli lapsen hoidon parina päivänä, mutta piti etäisyyttä minuun ja kotiin, vietti yönsä kotona (lapsi toki houkutteli isäänsä kotiin pariinkin otteeseen), eikä parisuhteesta keskusteltu mitään. Perjantaina osallistuimme perheenä lapsen tanssikoulun kevätnäytökseen ja söimme iltapalaburgerit yhdessä pöydän ääressä. Helppoa ja simppeliä, ei pitkiä jäähyväisiä. Ei kyyneleitä. 

Aloitin terapian. Terapia on ehkä väärä sana, en tiedä mitä tarkemmin tai oikeammin kuvaavaa käyttäisin. Työntekijä on psykoterapeutti ja yleensä ottaa vastaan pariskuntia, mutta minä menin yksin. Tavoitteeni kuitenkin on saada hänetkin osallistumaan edes yhteen istuntoon, jossain vaiheessa. Tavallaan ajattelen, että se hänenkin velvollisuutensa, saattaa tämä tilanne loppuun kunnialla. Hän tietää terapiasta ja oli siitä itseasiassa hyvin kiinnostunut ensimmäisen istunnon jälkeen. Seuraava istunto on näkyvissä iCalissa, johon molempien menot kirjautuu.

En kokenut yhden tunnin jälkeen maailmaa mullistavaa helpotusta ahdistukseeni, ehkä se olisikin ollut hyvin epätyypillinen vaikutus. Tunnistin kuitenkin, että vieraan ihmisen esittämät kysymykset eivät ärsyttäneet yhtään, niihin oli helppo miettiä vastauksia ja niistä sai uutta ajateltavaa. Tajusin heti tehneeni oikean ratkaisun, ainoa mikä enää harmittaa niin se, etten tehnyt tätä aiemmin. Tämän terapeutin kanssa keskitymme parisuhteeseen ja siinä tapahtuviin muutoksiin, mutta olen varannut ajan myös psykologille parin viikon päähän. Myös minussa on jotain mikä kaipaa kenties pientä syväluotausta. Vahvistusta nyt ainakin.

Silti, taas on viikko mennyt. Taas hän sai lisää aikaa päämäärättömään limboamiseen, eikä mikään käytännön asia edennyt mihinkään suuntaan.

Ravistan tuon ajatuksen heti pois.

Nyt on ihana päivä.  

Miksi mulle on niin tärkeää tämän liiton eheytyminen ja jatkuminen? Miksi minä roikun muistoissa kiinni, vakuutan itselleni että hän on se oikea minulle ja häntä rakastan jos hän kerran itsekin asiaa epäilee? Enkö voisi vain uskoa että voisimme olla enemmän onnellisia jossain muualla, jonkun toisen kanssa?

Vaikka en pidäkään itseäni kovin vahvana ihmisenä, olen päättäväinen ja määrätietoinen niin hyvässä kuin pahassa; Annetut lupaukset ovat tärkeitä, niitä ei rikota. Suunnitelmia ei muuteta kuin äärimmäisen pakon edessä. Kun vilkku on päällä, on pakko kääntyä vaikka ei haluaisikaan. Kun risteyksessä kaikille palaa vihreä, minä olen se joka väistää kaikkia muita. Minussa elää suuri muutosvastarinta uusia asioita kohtaan ja itseäni muutan vasta kun on ihan, ihan äärimmäinen pakko. Itsepäinen? Itsekäs?

Tarkistin tänään kalenterista sillä aika on kaiken tämän keskellä mitä epämääräisin määre. Hän on asunut pois luotamme ihan muutamaa päivää vaille kaksi kuukautta. Sormenpäitäni kihelmöi jatkuvasti, tekee mieli niin kovasti lähestyä häntä viestein. En tiedä minkä sävyn valitsisin sanoihin. Onko aika ryhtyä uhkaavaksi? Jatkanko anelemista? Entä sitten kunnon ”we can do this!!”-kannustusviesti? En ole edes täysin varma mitä hänelle haluaisin sanoa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sanomisia on ylipäätään harkittava tarkkaan jottei viikon takainen keskustelu jossa miestäni loukkasin vahvasti uusiutuisi kovin pian. 

Hetkittäin tuntuu, että ajatukset kulkevat vain kehää. Sain akuuttiajan terveyskeskuspsykologille ajanvaraushetkestä kolmen viikon päähän, tällä hetkellä edessä on siis lähes kokonainen viikko ennen tapaamista. Onko kyse vain epätoivoisen mielen synnyttämästä ahdistuksesta, vai onko tuo teidänkin mielestä vähän pitkä aika odottaa, että pääsee juttelemaan ammattilaisen kanssa? Avun tarpeen tunnustaminen on ollut yllättävän vaikeaa, tai lähinnä vaikeaa on ollut tarttua puhelimeen ja ottaa se ensimmäinen yhteydenotto. Tänään sain vinkin soittaa seurakunnan perhetyöhön, enkä tiedä miksi tämä ihan todella hämmästyttää minua niin kovin, mutta myös heillä on ruuhkaa, ensimmäistä tapaamista ei pystytty vielä edes sopimaan vaan he palaavat viikon, kahden aikana asiaan. 

Siinä määrin tässä on käpertyneenä omaan kriisiinsä että se, että muutkin ihmiset tässä kunnassa voivat mahdollisesti voida ihan yhtä huonosti kuin minäkin ja olla yhtälailla avun tarpeessa, jollakin tasolla yllätti. Että se ei todella ole vain minun pyöräilykypäräni joka tässä on halkeamassa. Ammattilaisen luokse meneminen hieman jopa pelottaa. Minulla on hyviä ystäviä ja tuttavia jotka ovat auliisti kuulevana korvana, silti hetkittäin ei ole ketään johon ottaa yhteyttä. Lähipiiristä on löytynyt yllättävän monta vastaavassa elämäntilanteessa olevaa tuttua, joiden vertaistuki on ollut tärkeää. Kuitenkin se, että mulle sanotaan suoraan käskien mitä nyt kuuluisi tehdä, on vaikea ottaa vastaan. 

Teatraalisen huomionhakuinen persoona. Olen. Osa minusta nauttii tästä, että olen joissakin tilanteissa huomion keskipisteenä ja enemmän mielenkiintoinen kuin aiemmin. Silti siinä määrin esiintymiskammoon verrattavaa epävarmuutta on, etten uskalla nauttia vapaudesta enkä esimerkiksi hae vieraiden miesten huomiota tarkoituksella. En edelleenkään ole lähtemässä kostamaan miehelleni mitään. 

Tai ainakin tällä hetkellä on niin. 

Kun mieheni teki poismuuttoa, ystäväni piti huolen siitä että hän pakkaisi mukaan kaikki vaatteensa ja että minä vaihtaisin sen jälkeen lakanat, pyyhkeet, kaiken. Nyt ymmärrän syyn; Eilen illalla tyttäreni löysi makuuhuoneen lipastosta mieheni eräänä yökyläreissuna kotiin jättämänsä kotivaatteet, käytetyt toki. Nuuhkaisi niitä syvään ja puhkesi lohduttomaan itkuun johon tietenkin yhdyin. Tytär itki itsensä uneen isän paitaa kainalossaan puristaen. 

Kerroin viestitse miehelleni tyttärensä reaktiosta. Hänen vastauksensa oli ”Onpa kyllä harmillista”. 

– No kidding?!