Uppoudun useasti omiin ajatuksiini, jopa niin totaalisesti, että en kiinnitä minkäänlaista huomiota ympäröivään maailmaan. En kuule mitään, en näe mitään enkä varsinkaan ymmärrä mitään. Ne onkin mun keskittymiskyvyn tähtihetkiä. Muuten sitä onkin kuin ylienerginen koiranpentu. Saatan vaihtaa puheenaihetta lennosta, jos muistan jonkun mielenkiintoisen asian tai saan jonkun äärettömän hyvän idean. Mutta tarkoitus ei ollut tällä kertaa paneutua tähän mun keskittymiskyvyttömyyteen, vaan haaveisiini. Ja ylipäätään tulevaisuuteen liittyviin juttuihin.

Olen jo pitkään haaveillut ulkomailla asumisesta. Se on se mun ”sitten joskus” juttu, jonka toteutuminen on lähinnä uskaltamisesta kiinni. Ulkomailla on tietysti melko laaja käsite, mutta tällä hetkellä eniten houkuttelevat Saksa, Iso-Britannia, Australia ja Kanada. Oishan se toki mahtavaa asua vaikkapa Etelä-Espanjassa, mutta haluan kuitenkin asua paikassa, jossa pystyn asioimaan paikallisella kielellä. Se rajoittaa valikoimaa huomattavasti. Ehkä jossain vaiheessa nuo espanjankielisetkin maat ovat vaihtoehto, mutta tällä hetkellä mun espanjan taidoilla ei kovin pitkälle pääse.

Toinen pitkään kypsynyt haave liittyy sekin ulkomaihin. Haluaisin tehdä jonkun pitemmän, vähintään parin kuukauden, reissun. Miksei vaikka maailmanympärimatkan. Mun matkustuskokemukset rajoittuvat Euroopan rajojen sisäpuolelle, joten kynnys lähteä kauemmas on aika suuri. Varsinkin, kun matkaseuran löytäminen ei ole kovinkaan helppoa. Tänä vuonna minulle olisi ollut aikaa matkustaa, ja rahaakin, mutta en vain saanut lähdettyä. Olen niin vähän matkustanut yksin, että tuntuu todella pelottavalta edes ajatella reppureissaamista esimerkiksi Aasiassa. Ensimmäisen kerran matkustin yksin ulkomaille viime toukokuussa ja silloinkin menin tapaamaan vaihdossa ollutta kaveriani. Toinen kerta oli muutama viikko sitten, kävin viikonloppureissun Lontoossa.

Matkustushaaveet tuntuvat vievän vuosi vuodelta enemmän tilaa mun ajatuksista. Ensin oli reili, jonka jäljiltä jäi mahdoton matkustushimo. Se olikin oikeastaan ensimmäin kunnollinen ulkomaanmatkani. Sen jälkeen niitä onkin kertynyt jonkin verran, 2-4 per vuosi. Tälle vuodelle pääsen ainakin vielä Riikaan, mutta todennäköisesti matkustan syksylläkin jonnekin. Ensi vuoden puolelle on suunnitteilla matka Espanjaa juhlimaan äidin pyöreitä vuosia ja ehkä samalla tapaamaan espanjalaisia ystäviäni.

Tämän hetken ykköshaave on kuitenkin päästä opiskelemaan. Tai ehkä se on enemmänkin tavoite kuin haave. Viime vuonna meni tuo alanvaihto vähän metsään, kun en päässytkään opiskelemaan bioanalyytikoksi. Päätin silti erota edellisestä koulusta ja pitää välivuoden. Onneksi sain töitä, vaikkakin vain muutaman viikon pätkissä. Kyllä näilläkin itsensä elättää, ja ehtiipähän opiskelemaan avoimessa yliopistossa. Tänä vuonna olisi kuitenkin tarkoitus selvitä noista pääsykokeista ja päästä oikeasti sisään kouluun. Olen hakenut kolmeen ammattikorkeakouluun ja kahteen yliopistoon. Bioanalytiikkaa, liiketaloutta, kirjasto- ja tietopalvelualaa, biokemiaa ja terveyden biotieteitä. Tuntuu, että yliopistoon pääsy on ylivoimaisen ponnistuksen takana, mutta eipä se näköjään ole amk:kaan helppo päästä. Varasuunnitelmaa ei ole, mutta pakko varmaan kohta jotain kehitellä, ettei iske samanlainen paniikki kuin viime kesänä.

Onhan näitä haaveita tietenkin muitakin. Osa realistisia, osa ei. Oma asunto. Toinen koira. Onnellinen parisuhde. Varmaan aika moni muukin haaveilee juuri näistä. Mun tämän hetkisessä elämäntilanteessa vain ei ole tilaa yhdellekään noista. Sahaan kahden paikkakunnan väliä muutaman viikon välein. Muutan kesäkuussa ja sitten elokuussa taas uudestaan, en vain tiedä vielä minne. Enkä usko kaukosuhteisiin. En kyllä tiedä uskonko muutenkaan parisuhteisiin. No ei, tietenkin uskon. En vain ole varma haluanko vielä vuosikausiin sitoutua. Haluan olla vapaa ja itsekäs. Eikö nuoruus ole juuri sitä varten?