Pahuutta ja Puhdistusta

Tänään sataa. Koko yön satoi. Tuuli raastoi parvekelaseja ja heräsin vähän väliä kolinaan. Sitä pettyy aina, kun herää pimeässä. Valossa on parempi nukkua.

Kävin katsomassa Puhdistuksen. Viimein. Koko illan Aliiden silmät seurasivat minua kotona. Itkin ja tuijotin seinää ja toivoin, että olisi joku, jota halata. Tarina kiemurteli ihon alle, mutta elokuva oli myös kaunis. Näyttelijät olivat rumia ja siksi kauniimpia, kuin suurimmassa osassa elokuvia koskaan voi olla. Oli säröjä, rikkinäisiä ihmiskohtaloita ja pakotettuja valintoja.

Sitten oli Pahuus Kansallisteatterissa. Väkivaltaa ja koulupoikia. Koko sali täynnä teini-ikäisiä koululaisia, joiden mielestä solvaukset ja nöyryyttäminen olivat naurunpaikkoja. Minua ärsytti, tunsin itseni tosikoksi ja vanhaksi. Kännyköiden valot vilkkuivat katsomassa, jatkuvasti kävi supina. Monet istuivat katsomassa talvitakki päällä tai söivät karkkia. Eikö kukaan enää opeta lapsille tapoja?

Olin kotona yöllä enkä voinut mennä nukkumaan. En ole moneen viikkoon enää osannut mennä nukkumaan. Toivoisin, että joku nukkuisi kanssani, mutta en osaa pyytää. En edes sitä yhtä, joka on täällä niin monesti ennenkin nukkunut. Minulla on se ongelma. En osaa puhua suoraan, en pyytää, jos jotain haluan, enkä anteeksi.

Olen selaillut viime aikoina mahtavien pataruokien ja höyryävien pastavatien reseptejä. Olisipa iso perhe, jolle saisi laittaa ruokaa. Pitäisi kai kutsua ystäviä tänne syömään.

En oikeasti ole yksinäinen.