Because I could
Tunnustan – yläasteikäisenä olin kunnolla Bon Jovi -fani ja noh, jatkuipa se fanitus myös lukiossa, vaikka sen oheen mun musamakuuni alkoikin hiipiä jos jonkinlainen metalli. Fanitus alkoi kuitenkin hiipua 2000-luvun puolivälin ja Have a Nice Day -levyn jälkeen, ja 2007 ilmestynyt Lost Highway taitaakin olla viimeinen bändin levy, jonka olen hankkinut omaksi. Kaikki faniudessa huipentui kesällä 2008, kun pääsin todistamaan loppuunmyytyä konserttia Helsingissä. Ja silti vihdoin eilen oli sitten se päivä, jonka merkkasin lähemmäs vuosi sitten jo kalenteriini! Bon Jovi veti väkeä ympäri Suomen Tampereelle. Vaikka en siis ole enää vuosiin aktiivisesti ”fanittanut” bändiä tai oikeen edes kuunnellut sitä, on sillä kuitenkin jonkinlainen rooli mun elämässäni vielä nykyään – se on kuitenkin bändi, jonka musiikkia kuunnellen mä olen kasvanut (isosiskoni kuunteli Bon Jovia jo vuosia ennen mua). Se, että Bon Jovi tuli Tampereelle, tuntui melkein kuin ne olisi tulleet omalle takapihalle esiintymään. Aika mageeta siis!
Päivä ei tosin alkanut ihan optimaalisissa merkeissä, koska yksi kaveri ilmoitti jo hyvissä ajoin, ettei aiokaan lähteä illalla liikkeelle. Onneksi homma ei kaatunut siihen ja sainkin toisen kaverin kanssa vielä paremman idean. Otettiin mukaan kunnon piknik-eväät. Bon Jovin piti alkaa soittamaan kahdeksalta ja niimpä me suunnattiin kohti Ratinaa puoli kahdeksan maissa ja parkattiin itsemme nurmialueelle stadionin viereen. Mun kello näytti 20:02, kun ensimmäiset livesävelet kaikuivat korviin. Toisesta kuvasta voi päätellä, missä kohdassa istuttiin. Sitä kohtaa en kuitenkaan voi suositella, koska äänet kimposivat kuvassakin näkyvistä rakennuksista veden yli takaisin ja suunnilleen kaikki kuultiin siis stadionilta ja kaikuna… Kahden tunnin istumisen, tuttujen treffaamisen ja herkuttelun jälkeen me lähdettiin kävelemään rantaa pitkin kohti Laukontorin siltaa. Stadionin maratonaukon kohdalla koettiin yllätys, kun siitä näkikin esiintymislavan etuosaan, jossa Jon Bon Jovi ainakin sillä hetkellä mikkinsä kanssa heilui. Saatiin siis hyvinkin vastinetta ”rahoillemme” eli kannatti lähteä. Ilmaisen maailmanluokan musiikin lisäksi nähtiin esiintyjää, eväät maistuivat ja sää todellakin suosi. Parhaiten musa kuului Laukontorin sillalle ja ihan mukavasti myös Laukontorin puolelle, joissa me vietettiin siis konsertin viimeinen tunti. Hyvin ehti vielä kuunteleen kaiuttomiakin biisejä, sillä konserttihan kesti lähemmäs kolme tuntia.
Konsertti ei ilmeisesti ollut loppuunmyyty ja tyhjiä istumapaikkoja näkyikin ulkopuolelle. Sinänsä sääli, mutta ei Bon Jovi kuitenkaan viime vuosina kauhean valovoimainen bändi ole ollut ja jopa mun mielestä ne uudet biisit vaan kuullostaa melko samanlaisilta. Ulkopuolelle ensimmäiset yleisön reaktiot kuuluivat vasta Runaway-biisin kohdalla.
Pääsin viime vuonna itse todistamaan yhden pakko-nähdä-ennen-kuolemaa -bändini konserttia, kun Red Hot Chili Peppers valtasi Ratinan. Konserttipaikkana se vetää hyvin vertoja Helsingin Olympiastadionille, joten ihan mukava, että näitä isompia bändejä on alettu tännekin päin Suomea tuomaan esiintymään. Toivottavasti tää ei siis jää viimeiseksi Tampereella kuulluksi konsertiksi! 🙂
Pätkiä löytyy varmasti ympäri nettiä, mutta Youtubessa on reilu 44 minuuttia konsertin alusta http://www.youtube.com/watch?v=achWqChQbIQ